SKDL

Kirveslinja

Aalto kertoo kirjassaan kuinka hän ministerinä ollessaan oli oppinut menemään lujaa, vaatimaan selvityksiä ja esityksiä, hoitamaan monia asioita samanaikaisesti, ottamaan kantaa tuohon ja tähän.

Aalto katkaisi ministerikautensa ja siirtyi takaisin puoluesihteeriksi  pelastamaan puoluetta vähemmistön käsistä. Tämä tapahtui vuonna 1981. Mukanaan hän toi poliittisen sihteerinsä Leevi Lehdon puolueen työntekijäksi. Lehdon toivomuksesta Aalto haalasi, kuten hän asian värikkäästi ilmaisi, Kulttuuritaloon myös Juhani Ruotsalon, joka oli silloin vielä vähemmistöläinen mutta ei ehkä enää niin tinkimätön. Aalto puolustelee valintojaan, että tuohon aikaan puolueessa tehtiin pariteettitöitä. Aalto sanoo, että hänen vauhtinsa oli tuolloin niin kova, ettei hän ehtinyt kunnolla edes päätöksiä teettää sihteeriensä palkkaamisesta.

Työmiehestäkin voi tulla sopivassa ympäristössä melkoinen ruhtinas. Aallolla se oli ilmeisesti valmiina selkäytimessä, sillä entisenä muurarina hän oli tottunut jo piiskaamaan apureitaan.

Aallon sihteerit olivat hänelle tuttuja jo ennestään. Hän iski silmänsä Leevi Lehtoon ja Esko Vainionpäähän jo 70-luvun alkuvuosina, kun havaitsi heidät  suhteellisuusperiaatteen uskollisiksi toteuttajiksi SDNL:ssa. Aalto epäonnistui useissa henkilövalinnoissaan. Lehdon ja Ruotsalon lisäksi hän pettyi myös Jouko Kajanojaan, joka myös oli Aallon rekrytoima kaaderi. Esko Vainionpää sitä vastoin seisoi uskollisesti Aallon rinnalla puolueen viimeiseen markkaan asti.

Enemmistö ja vähemmistö alkoivat hajota sisäisesti 1980- luvun alkuun tultaessa. Se johtui kummankin osapuolijohdon despoottisesta tavasta toimia. Osaltaan myös kolmaslinjalaisten käynnistämä keskustelu ja tunnus: irti ryhmäkunnista saattoi tuottaa tuon kaltaista tulosta.

Sitä mukaa kun ryhmäkuntasiteet alkoivat katkeilla enemmistöläiset kovensivat linjaansa suhteessa vähemmistöön. Tätä uutta asennetta  alettiin vähemmistön puolella kutsua kirveslinjaksi. Suhteellisuusperiaatteseen perustuva sopuilulinja ei enää kiinnostanut kaikkia, varsinkaan pohjoisten piirien enemmistöläisiä. Arvo Aallon poliittinen elämä oli sidottu tuon ryhmän kannatukseen. Aalto alkoi pohjoisten piirien pakottamana vähitellen kääntää takkiaan toisen kerran eli alkuperäinen puoli, siis vuonna 1969 ollut puoli taas päällimmäiseksi ja 1970 päällimmäiseksi käännetty vuori pääsi taas lähemmäksi vallankumoukselle sykkivää sydäntä.

Uudelleen suoritetun takinkäännöksen seurauksena alkoi syntyä tyhjiö sille paikalle, jossa pariteettiperiaatteella toiminut johto oli toiminut. Tähän rakoon iskivät nuoret karriäristit kuten Leevi Lehto ja Juhani Ruotsalo ja muutamat muut heidän tovereistaan, joita Aalto mekaanisesti nimittää kolmaslinjalaisiksi. Tämä ryhmäkunnista irronnut ryhmä alkoi hakeutua sille kepulaisuuden vakiopaikalle, jonka Aalto oli nyt hylkäämässä. Kysymyksessä ei suinkaan ollut mikään kolmaslinja vaan sama keskustalainen sopuilulinja, joka oli toiminut paritettiperiaatteella jo kymmenen vuotta. Keskustaopportunismissa tapahtui vain sukupolven vaihdos Aallon siirryttyä kannattamaan entisen uudistuslinjan mukaista politiikka - vaikkakin liian myöhään.

Nimitys "kolmaslinjalaiset" lähti alun alkaen enemmistöjohdon piiristä. Kun numerointi oli kerran aloitettu, niin halusimme viedä linjojen määrittelyn ja numeroinnin loppuun saakka.

Minun käyttämässä merkityksessa SKP:n linjat on numeroitu niiden syntyhistorian ja poliittisen sisällön perusteella. 60-luvulla syntynyt uudistuslinjaa ei ole perusteltua pitää numeroinnin lähtökohtana laisinkaan, koska puolue omaksui uudistuslinjan omaksi linjakseen sääntöjen mukaisessa järjestyksessä avoimen ja perusteellisen keskustelun jälkeen 14. ja 15. edustajakokouksen päätöksellä.

Ensimmäinen uudistuslinjasta poikkeava linja syntyy myös 15. edustajakokouksessa, kun vähemmistö marssii ulos ja organisoituu ryhmäkunnaksi. Tuota linjaa olen nimittänyt numerolla 1.

Toinen uudistuslinjasta poikkeava linja syntyy ylimääräisessä 15. edustajakokouksessa v. 1970, kun enemmistöjohto hyväksyy suhteellisuusperiaatteen ja alkaa hieromaan sopua vähemmistön ja uudistuslinjan välille, tai pikemminkin niin, että uudistajista irtoaa ryhmä, joka ottaa itselleen oikeuden tehdä myönnytyksiä ryhmäkunnalle.

Linja numero 2. on siis keskustaopportunistinen suhteellisuus- ja pariteettiperiaatteiden mukainen linja.

Kolmas linja syntyi nuorisoliitossa, kuten edellä kerrottiin, kun siellä olevat enemmistöläiset heittivät ryhmäkuntalaiset hajottajat keskusliiton toimistosta ulos vastoin SKP:n ylimääräisen edustajakokouksessa hyväksyttyä pariteettiperiaatetta. Kolmas linja syntyi siis käytännön taistelussa toisaalta vähemmistön valloituspyrkimyksiä vastaan ja toisaalta enemmistöjohdon painostusta vastaan.

Aallon mainitsemat "kolmaslinjalaiset" ilmaantuivat ylimääräisessä 19. edustajakokouksessa vuonna 1982, jolloin meidän ryhmä oli jo hajonnut. Nuo kolmaslinjalaiset eivät olleet meidän aatteellisen linjan jatkajia, vaan ryhmistä irronneita jäseniä, jotka halusivat jatkaa sopuilulinjaa vähemmistön kanssa, kun siihen tarjoutui tilaisuus Aallon vetäydyttyä kirveslinja suuntaan. Sopuilijoiden uusi sukupolvi koki tilaisuutensa tulleen esiintyä omana ryhmänä puolueen johdossa. Numerollisesti se oli kolmas ryhmä vähemmistön ja kirveslinjan lisäksi, mutta sisällöltään se edusti entistä keskustaopportunistista linjaa.

Tähän ryhmään kuuluivat Leevi Lehdon ja Juhani Ruotsalon lisäksi mm. Jouko Kajanoja, Erkki Rautee, Erkki Kivimäki ja Tutta Tallegren ym. enemmistön puolelta, ja vähemmistön puolelta sellaisia henkilöitä kuten Seppo Ruotsalainen, Juhani Lehto, Petteri Baer ja koko joukko muuta vähemmistötaustaista sivistyneistöä. Ne olivat takuuvarmoja suhteellisuusperiaatteen kannattajia, mikä olikin aiheuttaa Aallolle ja kirveslinjalle epämukavan yllätyksen.

Enemmistön kolmaslinjalaisuus, kirjoittaa Aalto, herätti rauhattomuutta vain siksi, että niiden keskuudessa myös enemmistö leimattiin ryhmäkunnaksi. Tässä Aalto tarkoittaa enemmistöllä kirveslinjaa ja on sitä mieltä, että sitä ei pidä sanoa ryhmäkunnaksi. Aallolle ryhäkunta merkitsi vain puolueen johdon vastustamista riippumatta siitä vaikka  johto itse rikkoisi sääntöjä, kuten vuosikausia oli tapahtunut.

Jo 19. edustajakokous vuonna 1981 osoitti, että osapuolisopimusten aika läheni loppuaan. Ryhmäkuntien sisäinen side hölleni ja väkeä irtaantui yksi toisensa jälkeen. Tämä tekisi sopimuspolitiikan ennen pitkää mahdottomaksi. Puolue joutui uudenlaiseen käymistilaan.    

Varsinainen 19. edustajakokous meni vielä muutoksitta, mutta vuotta myöhemmin eli 1982 pidetty ylimääräinen puoluekokous merkitsi muutoksia. Saarinen joutui jättämään paikkansa ja hänen paikalleen valittiin Jouko Kajanoja. Myös Sinisalo vaihtui Alhoksi. Aalto säilytti kuitenkin pääsihteerin paikkansa. Kajanoja jatkoi osapuolisopimuksiin pohjautuvaa keskustalaista "yhtenäisyyslinjaa" eli sitä, mitä Aalto ja Saarinen olivat edustaneet toistakymmentä vuotta. Päällisin puolin tilanne jatkui siis entisellään

Aallon lopullinen radikalisoitumisen syy oli vuonna 1982 pidetyssä ylimääräisesä puoluekokouksessa tapahtunut äänestys vaalivaliokunnan kokoonpanosta. Siinä Aallon joukkue hävisi kajanojalaisten ja vähemmistöläisten muodostamalle koalitiolle. Aallon johtamaa enemmistöä uhkasi lopullinen tappio ellei suunta muutuisi.

Aalto toteaakin, että SKP oli siirtynyt epävarmuuden aikaan. Puolueen karkaaminen enemmistön käsistä oli lähellä. Aarne Saarinen rohkaistui hänkin vasta kun oli menettänyt asemansa, mutta sillä ei ollut enää paljoa merkitystä. Hän niitti nyt sitä mitä oli kylvänyt. Saarisen nimeen liittynyt osapuolisopimusten politiikka oli kokemassa lopullista tappiotaan.

Aalto kirjoittaa, että ylimääräisen edustajakokouksen jälkeenkin asenteeni olivat selkiintymättömät kolmaslinjalaisiin. Heidän ajattelussaan oli yhtymäkohtia omani kanssa, myötäilinkin heitä, sanoo Aalto. Ei ihme, olihan Aalto ajatellut heidän laillaan eli keskustalaisesti toista kymmentä vuotta.

Näyttää siltä, että Aalto ei nähnyt, tai ainakaan hän ei kerro kirjassaan, puolueessa tapahtuneen muutoksen todellista aiheuttajaa, eli sitä, joka muutti myös Aaltoa itseään. Todellinen muutoksen aiheuttaja oli enemmistön kentässä tapahtunut kyllästyminen periaatteettomaan sopuiluun vähemmistön kanssa. Aallon ja Saarisen luomaan linjaan ei enää uskottu, eikä hänen arvovaltansa ollut enää rikkumaton. Pohjoisen piirit lähtivät omatoimiseen kapinaan ja synnyttivät ns. kirveslinja. Se oli itse asiassa oikeaa, mutta myöhäissyntyistä kolmaslinjaisuutta; se oli sisällöltään saman kaltaista, mitä me harjoitimme nuorisoliitossa 10 vuotta aikaisemmin. Pohjoisen piirit irtaantuivat osapuolipolitiikasta ja keskustalaisesta ryhmäkuntasiteestä. Aallon oli lopulta pakko kulkea kirveslinjan tahtiin. Edellä mainittu äänestys vaalivaliokunnan kokoonpanosta muodostui käännekohdaksi totuuden valkenemisessa Aallolle.

Ylimääräisen 19. edustajakokouksen  jälkeen Aalto sai taistella  omaa linjaansa vastaan, jonka keulakuvana hänen ja Saarisen paikalla oli nyt Aallon vanha suosikki Jouko Kajanoja.

Seuraavassa eli 20. edustajakokous 25.-27.5.1984 kirveslinja vei sopimuspolitiikan lopulliseen ratkaisuun. Kirveslinjalla oli viimeinen hetki tehdä ratkaisunsa, mikä se halusi vielä pitää puolueen käsissään. Edellisen kokouksen äänestystappio oli antanut riittävän opetuksen. Aalto keulakuvanaan kirveslinja pystyi vielä hankkimaan niukan enemmistön kajanojalaisiin ja vähemmistöläisiin verrattuna.

Edustajakokous oli noyrryyttävä tappio myös NKP:n stalinisteille ja heidän suomalaisille apureilleen, vähemmistöläisille. Vaikka vähemmistö oli pannut kaiken toivonsa NKP:hen, niin mikään ei enää auttanut. Vähemmistön pitkä operaatio sortui lopulta heidän poliittisen linjansa sisällön virheellisyyteen. Historia ei tule sitä kunnialla muistamaan. Se oli lopullinen kuolinisku stalinismiin perustuneen SKP:n aatteelliselle rappiolle ja sen viimeiselle konkreettiselle ilmentymälle pariteettipolitiikalle.

Siihen päättyi pitkä marssi. Se oli vienyt marssijoiltaan poliittisen hengen. Se oli karvas tappio puolueen ympärillä aina pyörineelle karriäristeille, jotka vielä yrittivät Jouko Kajanojan ja Pirkko Turpeisen johdolla rakentaa tuulentupaa. Tuulentuvat sortuvat aina, niin tämäkin - DeVa. Se kuoli sisältönsä tyhjyyteen.

Kirveslinjan voitto 20. edustajakokouksessa oli Pyrrhoksen voitto. Pitkä periaatteeton marssi oli tuhonnut uudistusmielisen enemmistön aatteelliset näköalat, vallankumouksellisen innostuksen, joukkojen kannatuksen, poliittisen uskottavuuden ja uskollisen jäsenkunnan. Mitään ei ollut jäljellä. Lopuksi kirveslinja pelasi sodan jälkeisen työväenliikkeen talkoilla hankkiman omaisuuden, kiinteistöt, irtaimiston ja rahat kapitalistien pelipöydillä. SKP teki myös taloudellisen konkurssin.

Kirveslinja oli sisällöltään jälkijättöistä kolmaslinjalaisuutta, jota 10 vuotta kestänyt tarpominen opportunismin suossa oli rappeuttanut. Ennen niin reipasta uudistusväkeä ei enää elähdyttänyt palava halu demokratiaan ja tasa-arvoon puolueessa. Se oli oppinut ryhmäkuntalaiset menettelytavat eikä se päässyt niistä irti. Se ei sallinut vapaata keskustelua eikä sillä ollut voimia käydä itsekritiikiä pitkästä korpivaelluksestaan.

Se halusi unohtaa menneisyytensä ja haudata kaikki siitä kertovat tosiasiat eli lakkauttaa koko kansandemokraattinen liike. Heille ei merkinnyt mitään myöskään SKDL ja aleniuslaiset sosialistit. Ne pistettiin samaan kuoppaan ja päälle perustettiin uusi organisaatio, jonka nimeksi tuli mitään sanomaton Vasemmistoliitto. SKDL, jonka nimeen sisältyy kokonainen poliittinen ohjelma, ei merkinnyt heille mitään. Kirveslinjaa elähdytti vain silmitön viha SKP:n oppositiota kohtaan, jolle se oli vuosikaudet autuaasti antautunut katse Moskovaan suunnattuna.

Vasemmistoliittoa ei perustettu sen vuoksi, että haluttiin vihdoinkin päästä eroon vähemmistöstä. Ei, sillä vähemmistö otettiin  mukaan Vasemmistoliittoon, aivan kuten ennen SKP:ssakin oli tapahtunut. Vasemmistoliiton perustamiselle ei loppujen lopuksi jää muuta motiivia kuin halu haudata tehdyt virheet, yritys peittää likaiset keskustalaiset jäljet.

Vasemmistoliitto on kansandemokraattisen liikkeen kuolin- ja konkurssipesän hoitaja. Vasemmistoliitolla ei ole työväenluokasta lähtevää arvoperustaa. Sen silmiinpistävänä ominaisuutena on toimia historiaa vailla olevana pikkuporvarillisena vaaliorganisaationa.