Vaellus  Nuuksio 2. Nuuksio: Leppeämpää talvisäätä 17.1.-19.1.2003 yksin Reitti: Pirttimäki - Sultingsträsk - Karjakaivo* - Solvalla - tietä pitkin Haukkalammelle - Haukanholma* - vastapäinen jyrkänne - Mustalampi - Holma-Saarijärven laavu - Holma-Saarijärvi - Siikaniemi - Kolmperä Perjantai 17.1.2003 Oli luvattu nollakeliä viikonlopuksi, sunnuntaiksi jo pakkasta ja kirkasta. Myöhään illalla päätin lähteä, vaikka Elina Turusta vähän soitteli. Tuli sen verran kiire, että metrossa vasta huomasin, että karttalaukku jäi - eli kartta, puukko, varalamppu, bussiaikataulut ja kompassi. En viitsinyt palata, kun oli kirves ja gps. Pirttimäestä kuljin latuja pitkin Sultingsträskille. Etsin nuotiopaikkaa aluksi väärältä puolelta lampea, sitten näin mökin vastarannalla, vaikka oli pimeää ja pilvet alhaalla. Hulppea mökki se olikin, ja edellisten kävijöiden jäljiltä vielä lämmin. En kuitenkaan viitsinyt jäädä yöksi niin julkiseen paikkaan. Tuttua reittiä jatkoin Karjakaivon kammille. Lunta ei ollut liikaa, mutta sen verran kuitenkin, että rasitti. Nukkumaan pääsin vasta yhden aikoihin yöllä. Kammi haiskahti homeelle, kun lämpö oli nollassa. Katon paksu huuru suli hitaasti, muttei kastellut. Oli lähes kuuma nukkua. Lauantai 18.1.2003 Ulkoa kuului ahkion vetoääniä - heräsin niihin, mutta myöhään, kello lähenteli puoltapäivää. Helsingin lapinkävijät olivat puunvetotalkoissa aikamoisella joukolla. Laittelin ruokaa ja menin juttusille, kun teki mieli liittyä kerhoon, jolla on niin upea autiotupa keskellä Espoota. Mikäs siinä, mukavia ihmisiä, hieman meikäläistä vanhempaa vuosikertaa. En oikein osannut liittyä talkoisiin, vaikka mieli teki. Keitin päivälliseksi texmexpataa ja kuljeskelin kädet taskuissa pitkin pihaa. Pyysivät saunaankin, ja parempaa omatuntoa tavoitellessa vihdoin uskalsin tarttua ahkion hihnaan ja raahata kuorman. Sauna oli kolmelta ja täynnä lapinäijiä, puhuivat eränkäynnistä ja autiotuvista. Havaitsin tietäväni paljon enemmän nippelitietoa kuin he, esimerkiksi Metsähallituksen autiotupasuunnitelmista. Vaelluskehuskelutauolla kävin avannossa. Saunan jälkeen jatkoin matkaa tietä pitkin Haukanholmaan. Sosiaalisen lapinkävijäporukan jälkeen pimeä nollakelimetsä vastasi kylmältä sieluun, välillä jopa pikkuisen karmi. Aika outoa, ei ole sellaista sattunut pitkään aikaan. Se kai johtui siitä, että metsätie kulki kulttuurimaisemassa eikä luonnossa. Haukanholmaan oli juuri valmistunut valtava kettokatos, olisi voinut vaikka tanssit pitää. Laitoin iltateetä ja rakentelin laudoista teltalle alustan. Sitten alkoi laiskottaa, ja päätin nukkua katoksessa, jäi teltta pystyttämättä. Olivat taidokkaasti suunnitelleet kiinteät laitapenkit juuri niin kapeiksi, ettei niillä voinut nukkua, mutta keksin siirtää viereen saman korkuisen irtopenkin. Pussin sisältä vielä vastasin, kun Elina soitti, puhuimme aika pitkään. Sunnuntai 19.1.2003 Aamu oli kaunis, pikkupakkanen pakeni aamuaurinkoa varjoihin. Heräilin hitaasti, keittelin verkkaan. Lähtöpakkauksessa keksin sulloa makuupussin pikkureppuni sisälle, mahtuihan se juuri ja juuri, mutta muuta ei juuri mahtunut. Ei niin hyvä kuin alkuperäinen patenttini kuljettaa pussia olkaviillekkeiden ali kulkevalla remelillä repun päälle aseteltuna. Nousin vastapäiselle jyrkänteelle ottamaan aamuaurinkoa: makuualusta vain hangelle ja luxeille tai kandeloille tilaa syöksyä silmäluomien läpi. Kelpasi olla, hiljaisuus pauhasi. Mustalammella oli epäsiistiä. Pakkasin roskia ja puoliksi poltettuja, kastuneita sanomalehtiä muovipussin täyteen. Mäen päälle nuotiopaikalle oli raahattu metrisiä halkoja, vaikkei niitä mahtunut missään polttamaan - raahasin takaisin. Jatkoin tuntumalla Holma-Saarijärvelle katsomaan nuotiopaikkoja, en ollut aiemmin käynyt. Löysin saaren tienoilta laavun. Rannan nuotiopaikalla oli hevosmetsuripariskunta ja muuta kulkijain parhaimmistoa. Eräskin äijä kertoili olleensa kantamassa jalkaansa kirveellä kokeillutta paareilla pois Saariselältä joskus 70-luvulla. Teetä sopi juoda siinä seurassa, hevosesta työssään tuli hyvä mieli. Bussiaikataulut olivat jääneet kotiin, mutta lähdin Siikarantaan onnea kokeilemaan. Seuraavaan oli melkein kaksi tuntia, joten lähdin kuljeskelemaan tietä pitkin. Kävelin kertalinttuulla Kolmperään asti eli liki kymmenen kilometriä, siellä vasta bussi tavoitti. Kartan puute ei reissulla haitannut lainkaan, pikemminkin vapautti. Ja kyllähän sitä melkein kymmenen käynnin perusteella jo Nuuksion ydinalueita sen verran tuntee, että osaa seurata nenäänsä.