Vaellus   Muita retkiä 9. Iso-Syöte: Voittaako pimeys? 4.-8.11.2004 yksin Reitti: Luontokeskus - Annintupa - Koiratupa - Toraslampi - Lomaoja - Peurolampi - Rytitupa - Raatetupa - Näsiäkummut - Jaaskama P - Ahmakallio - Ahmatupa - Ylpiätupa - Annintupa - Luontokeskus - Riihitupa* - taksilla metsäteitä Petäjävaaraan UKK-reitin varteen - Taimenmutka - Kaakkurinlampi - Pintamo Torstai 4.11.2004 Tuntuu typerältä lähteä yöjunalla näin lyhyelle reissulle näin kauas. Tämä ei ole kustannus- eikä ekotehokasta, ja aikaa menee. Toisaalta Etelä-Suomessa ei oikein enää ole käymättömiä kansallispuistoja, joissa kolme päivää kuluisi kulkien. Pitäisi oppia katsomaankin ja olemaan. Eli kymmeneltä yöjunaan, keskipedille ja unen päästä kiinni. Urheilukalsarit hiostavat. Syötteellä on ollut lunta, mutta kelikameran mukaan se on enimmäkseen sulanut pois. Aiemmilla loka-marraskuun reissuilla olen oppinut nauttimaan myöhäissyksyn rauhasta ja turvallisesta pimeydestä. Ensilumi tekisi retkestä valoisamman. Perjantai 5.11.2004 Oulussa tihkuttaa. Juon teet kahvilassa ja menen odottelemaan bussia. Kuusamon pikalinja paahtaa halki Pohjois-Pohjanmaan, vai Koillismaaksiko tätä sanotaan. Valtavat suoalueet alkavat vaihtua jykeviksi vaaroiksi samalla kun harmaa päivä valkenee. Pudasjärvellä odotan Syötteen bussia, mutta sepä onkin tilataksi - lymyilee bussien takana. Kyytiin tulee myös pohjoissuomalaisen taiteilijasielu-kylähullu-juopon arkkityyppi: oudosti puhuva, hymyileväinen, pahanhajuinen ja iätön sälli, jonka eriskummalliseen ulkonäköön istuvat niin värikäs kuviofleece kuin nahkalippalakkikin. Hän jää pois parakkiasumuksensa kohdalla. Mistähän näitä tyyppejä riittää? Taksi vie Iso-Syötteen hotellille leivät, ja huomaan, että pilvet ovat matalalla. Ei näköalaa. Parempi kulkea alamaissa tänään. Yhdentoista pintaan olen luontokeskuksella. Vilkkusilmäinen, herttainen opastyttö opastaa mielellään. Taidan olla päivän ensimmäinen asiakas, ja väkeä käy marraskuussa muutenkin vähän. Miten minulle aina tulee olo, että luontokeskusten opastytöt jotenkin flirttailevat? Ei pitäisi imarrella itseään. Polttelee polulle, silmäilen näyttelyn turhan pikaisesti. Luontopolkua astelen reippaasti, pitkokset ovat paikoin iljanteisia. Annintuvalla aamiaista. Kuukkeli tulee toivottamaan hyvää reissua, ja uhraan sille leipää. Tarkoitus on kulkea Ahmatuvan kautta pohjoiseen ja omaa reittiä Raatetuvalle, mutta porhallan epähuomiossa polunhaaran ohi: siinä lukee Isokuru. Mutta parempi näin, en palaa takaisin. Nyt pääsen kävelemään merkkipolkua koko päivän, eikä tarvitse pimeässä hosua pitkin hakkuuaukeita. Tihkuttaa, ei sada, on tyyntä. Lämpötila hitusen plussalla. Maassa välillä vähän lunta. Koiratuvalla piipahdan vessassa. Vanhojen metsien paljous hämmästyttää jo ensimmäisten kilometrien aikana. Tulee hyvä tunne. Mutta toisaalta tämä on aika yksitotista seutua: kuusivoittoista metsää, mäntyvoittoista metsää, rinnesuon laitaa, korpipuroja. Vaarojen kupeilta ei ole sen kummempia näköaloja ainakaan tällä kelillä. Toraslampi on jäässä ja kaunis, ja tupa kuin unelma. Leipää, teetä, Tobleronea. Katselen maastopyötäreitin merkkejä: näyttää upeata uralta. Alkaa jo hämärtää ja tulee kiireen tuntu, vaikka tiedän, että joudun joka tapauksessa paarustamaan otalampun valossa. Lomaojan laavusta saattaa kulkea ohi. Polku oikoo parikymmentä metriä laavun taitse ja haarat laavulle ovat heikkoja. Aika hatara on täkäläinen laavumalli - ei suojaa tuulelta. Peurolammella on jo lähes pimeää. Yritän hakea lammelta vettä, mutta en pääse jäästä läpi. Pitää palata laavulle ja tulla kirveen kanssa uudestaan. Jäätä on nelisen senttiä. Teen kunnon tulen ja keittelen perinteiset pastat. Otsalampun valossa matka Rytituvalle tuntuu pitkältä. Polkukin on aika tuore ja merkinnät sinisiä: tyhmä värivalinta pimeäsuunnistuksen kannalta. Alamäki Isovaaralta jatkuu loputtomiin; pimeä vie ajan- ja etäisyyden tajun. Nöyrryn katsomaan karttaa. Sataa räntää, joka muuttuu selväksi vedeksi. Isoja pisaroita. Tarkenen silti hyvin takinhihat ylhäällä ja ilman hanskoja. Rytituvalla saan sitä, mitä tulin hakemaan. Kuuntelen kaminan tohinaa lämpenevässä tuvassa. Juon teetä ja luen kynttilänvalossa vieraskirjaa. Vähän on kulkijoita tähän aikaan vuodesta, lähinnä hirvimiehiä. Vaatteet kuivuvat kaminan lähellä. Ojentaudun tuvan ainoalle patjalle ja nukun neljätoista tuntia. Lauantai 6.11.2004 Olisi pitänyt herätä aiemmin. Kellokin soi, mutta en välitä siitä senkään vertaa kuin arkena. Viimein vääntäydyn polulle, ja kaksi tunnetta taistelee: pilvet ovat korkeammalla ja lupaavat hyvää; mutta illasta tulee pimeä ja pitkä. Rytivaaran museotilassa riittää hämmästelemistä. Marraskuisessa säässä rakennusryhmä herättää ihmetyksen lisäksi sääliä. On koleaa istuskella entisöidyn mökin kiikkustuolissa. Polku Raatetuvalle on mitä ilmeisimmin uutuus tässä maailmassa. On sitä joku kulkenut, mutta ei se polun nimeä ansaitse. Keltaisia merkkejä on tiheässä, mutta olen silti tyytyväinen, etten lähtenyt eilen pimeässä toikkaroimaan Raatetuvalle asti. Raatetupa on uusi, hyvähenkinen ja hiljainen. Tekisi mieli jäädä pidemmäksi aikaa, mutta juon vain teen. Edessä on pitkästi polkua. Reitin varressa aukeaa valtava Vatisuo: sekä tasaista aapaa että outoja rinnesoita. Miksi vesi ei valu pois? Törninlammella on kaunista. Poikkean polulta etelään Vatitölväksen ylitse, että tulee tehtyä eränlainen ympyrälenkki. Vanhan metsän tunnelma vahvistuu, kun polku jää taakse. Tulee taas se tuttu tunne: tässä kansallispuistossa voisi viettää viikkokausia, kierellä katselemassa jokaista pikkusuota ja vaaranlakea, jokaista puronotkoa ja syrjäistä lampea. Miksi minun vaellustapani on vielä tämä? Näsiäkummulle kuljen suon ylitse. Reitin löytäminen ei ole vaikeaa, onhan näitä tullut suhmuroitua. On aivan hiljaista. Puiston rajalla valkenee Koillismaan metsien todellinen tila. Kynnetty rääseikkö ja metsäautotieverkosto ovat väijyneet lailla säädetyn rajan takana koko sen ajan, kun minä olen ihaillut naavakuusia. Talousmetsää, totta tosiaan: ojassa mätänee kahdeksan hirvenkoparaa, ja parin kilometrin päässä tien varressa savuaa autometsästäjien nuotio. Hakkuuaukeiden ansiosta Jaaskamonvaaran kupeelta näkee pitkälle. Kansallispuiston parkkipaikan jälkeen Lomavaaranojalla mietin vesiasioita. Jokivesi ei houkuta, mutta sattumoisin ennen Päätuoreelle kiipeämistä polku kulkee kirkasvetisen kaltion ohi. Puoli litraa uppoaa heti, toinen puoli myöhemmin. Päätuoreen kylki on paikoin jylhä, ja rikkonaiset, liukkaan iljanteiset kivimuodostelmat tekevät kulkemisesta hankalaa. "Konglomeraatti" sanoo viitta, ja minä nauran itsekseni. Kuulostaa neuvostoliittolaiselta toimielimeltä - kyse on kivilajipolusta. Ahmakallion näkötornilta näkyy paljon usvaista vaaramaisemaa. Ahmatuvalle paarustaminen alkaa tuntua työltä. Pimeä pakkaa päälle ja olen oppaalta kuullut, että tuvalla on koululuokka. Menen silti sitä kautta, autiotupabongaus houkuttaa. Melua ja tyhmiä kysymyksiä. Minulta epäsosiaalista jurotusta ja tyhmiä vastauksia. Ovatpa outoja yhdeksäsluokkalaiset, ja yllättävän vieraantuneita luonnosta. Vaikka selvähän se, ettei joukossa paljon hiljaisilla luontokokemuksilla fiilistellä. "Eikö sua pelota kulkee pimeessä?" "Kyllä pelotti aluksi, mutta olen tottunut." Ainoa hyvä vastaus, ja tosi. Jatkan ilman otsalamppua, yritän totuttaa katsetta. Ylpiätuvalle asti onnistun, sitten on nöyrryttävä. Ei kuuta, ei tähtiä, ei lunta, todella intensiivistä pimeää. Olen harvoin kokenut sitä näin voimakkaasti. Annintuvalla mietin jatkoa. Taimenmutkalle ei ole mitään mahdollisuuksia tänään. Riihituvalle jaksan, mutta kotamaisen päivätuvan kapeilla penkeillä ei ole mukava nukkua. Mutta mihin muuallekaan? Syötteen ohittamisesta tulee pieni painajainen. Katuvalot ja ravintolat vain voimistavat pimeän tehoa. Reitti katoaa valtavalla, irrationaalisella asuntovaunualueella, ja joudun kompuroimaan mutaisella maastopyöräuralla. Kartan lukeminen on vaikeaa, kun tierakenteita on niin paljon. Päätän kulkea pikitietä Riihikummun tienhaaraan asti, ja hyvä niin. Matka joutuu. Pari autoa - valot sokaisevat. Riihikummuntieltä pääsee onneksi helposti polulle. Taas se sama etäisyyden hahmottamisen vaikeus: tuntuu kuin olisin kävellyt samaa polkua jo ikuisuuden. Lopulta osun tuvalle. Teen isot tulet, ja se palauttaa uskoa. Tämä on valoa ja lämpöä, auringosta peräisin. Aurinko on joskus ollut olemassa, ja tulee taas olemaan. Sijaan pedin kapealle penkille, yritän tukea makuualustaa halkotelineillä. Ei ole mukavaa. Sitä paitsi alustassa on vuoto - joudun täyttämään sitä pari kertaa yön aikana. Yöllä kun käyn kusella taivas on kirkas. Sunnuntai 7.11.2004 Taivas pilvessä taas, ja fiilis matalalla. En millään haluaisi kävellä hakkuuaukeita ja hiekkateitä Taimenmutkaan. Luontokeskuksen viitta sanoi, että Pintamoon on 32 kilometriä, kyllähän sen ehtisi ja jaksaisi, mutta haluaisin vain maata autiotuvassa ja katsella pimenevää iltaa. Päätän petkuttaa. Riihikummun tienhaarasta soitan Syötekylän taksin. Maailma kostaa: joudun odottelemaan puoli tuntia. Kaksikymmentä euroa. Tavallaan kannatti. Petäjävaaran takana hyppään jaloilleni ja jatkan Taimenmutkan tuvalle. Monitoimikone on myllännyt metsää, mutta tupa on kauniissa männikössä. Punainen ja sympaattinen, ikkunasta näkyy joki ja vaara. Mutta väkeä. Tai no, yksinäinen hirvimies ja kaksi koiraa. Juttelemme harvakseltaan, minä paistelen pekonia perunamuusiin. Äijä sihtailee kiväärillään, pukee koirille tutkapannat ja lähtee harrastamaan. Näen ikkunasta, kuinka hän viittaa koirilleen suunnan ja ne syöksyvät matkaan. Makaan selälläni patjalla, selailen vieraskirjaa, laitan tulet, kuljeskelen pihamaalla. Levollinen hetki, annan pimeän tulla omaa tahtiaan. Minulla on ylöi kolme tuntia aikaa olla tuvalla, tai kuusi, jos menen myöhäisemmällä bussilla. UKK-reitti vaikuttaa hieman huolimattomasti merkityltä, joten katson paremmaksi tähdätä aiempaan. Ikävä olisi joutua kiirehtimään otsalampun valossa ja reitiltä harhautuneena pitkin tuntemattomia metsiä kompassisuunnalla. Joten 17.20 Pintamosta, 15.00 Taimenmutkasta. Jatkan selällään makaamista. Reitti hukkuu jo ensimmäisessä puronylityksessä, mutta löytyy hetken hakemisen jälkeen. Tihkua ja pimenevä ilta, reissu lopuillaan. Kaikki tämä tuntuu, keräytyy tunteiden vyyhdeksi. Sulaojan alakuloisella peltoaukealla kadotan reitin taas, mutta löydän sen vaistolla. Taidot kehittyvät, entä luonne? Sade muuttuu jäätäväksi tihkuksi, ja takkiin syntyy kuori. Olen unohtanut käsineet Rytituvalle - sieltä saisi käydä hakemassa melkein ehjät Warmpeacen windstopperit! Näppejä alkaa jäätää, ei haitaksi asti kuitenkaan. Käsineiden unohtaminen nollakelissä jo kertoo, että ilmankin tarkenee. Ennätän vielä käydä toteamassa, että Kaakkurinlammen laavu on varsin epävirallinen kyhäelmä. Kapea, vessaton ja harvakäyntinen. Sitten viimeinen taival hiekkatietä. Ajantaju katoaa taas, ja tie tuntuu loputtomalta. Jäätävä tihku tekee hiekkatiestäkin luistinradan. Pysäkillä puen lämpimät vaatteet ja odotan puoli tuntia pimeässä. Kolme autoa pysähtyy kaapimaan tuulilasiaan. Bussi pysähtyy, vaikka olen väärällä pysäkillä - Pintamon pikavuoropysäkille olisi ollut vielä melkein kaksi kilometriä. Oulussa on sen verran aikaa, että kunnioitan vaellusperinteitä Raxissa. On pakko syödä pipo päässä, sillä tukka vikuroi. Maanantai 8.11.2004 Minä jo luulin tottuneeni makuuvaunuihin, mutta tämä oli taas sitä itseään. Yläpeti, helvetillisen kuuma, kaksi kuorsaavaa äijää, likaiset vaellusalusvaatteet. Plussan puolella silti, tämä reissu. Plussan puolella, mutta jäätävää tihkua. Noin niin kuin vertauskuvallisesti. Osaanpahan taas keväällä iloita pitenevistä päivistä.