Vaellus  Muita retkiä 6. Karhunpolku ja Itä-Suomea maastopyörällä 11.-14.6.2004 yksin Reitti: Uimaharju - Patvinpolkua Kontion kievarille - Suomun opastuskeskus - pyöräilyreittiä tielle 522 - Pitkäjärvi - Vilponkangas - Särkän laavu - Itkiinpohja - rämpien metsäautotielle - Huuhkajavaara - Neitijärvi - Haapavitja - Neitikosken retkeilykeskus - Sillankorvan opastuskeskus - Naarakoski - Piilosen laavu - Änäkäisen kota* - Valama - Aittokoski - Otroskoski - Teljo - Nurmijärvi - Vieki - Nurmes Mikä ettei maastopyörälläkin voisi vaeltaa, niin ainakin puhuvat. Piti testata alkukesäloman lopuksi, kun Lemmenjoelta palasin ja melontakurssin ehdin käydä. Reppuun karut varusteet ettei ole turhan tukala istuttaa persettä penkkiin: ei telttaa, ei herkkuja. Ostin sentään multitoolin siinä uskossa että mitä enemmän investoi korjausvälineisiin, sitä epätodennäköisemmin niitä joutuu käyttämään. Perjantai 11.6.2004 Aamukuudelta nappaan repun selkään ja polkaisen asemalle. Ihme vaellustapa tämäkin: kotiportaalta lähden ja sinne toivottavasti palaankin samalla tyylillä kuin perillä rämmin. Kinastelen konnarin kanssa siitä, voinko sulloa pyöräni IC2:n naurettaviin henkareihin, vaikka en ole varannut paikkaa etukäteen. Lopulta voin. Matka on pitkä ja tylsä. Joensuun asemalla pinna kiristyy - meinaan pyörän pinna. Multitoolissani on pinnankiristin ja harjoittelen sen käyttöä. Näytän pyöräilijältä: makkarankuoripöksyt, ajotakki, kypärä & hanskat. Naureskelisin tällaisille, jos kohtaisin. Uimaharju. Munkki ja limsaa bensa-aseman kahvilassa - sitten ryntään pyörineni sattumanvaraiseen suuntaan. Retken alulle tyypillisen kohkaamisen tuloksena on kilometrin pisto vikatielle. Löytyyhän se oikeakin reitti. Tarkoituksena on kokeilla, voiko Patvinpolkua polkea, ja jos voi, niin polkea sitä niin pitkästi kuin jaksan. On puolipäivä ja lämmintä. Ensin lupaavasti metsätietä, sitten vielä lupaavammin polkua. Sitten vähemmän lupaavasti upottavaa latu-uraa ja rojahtaneita pitkoksia. Vajosuon laavun jälkeen pyöränkantoa kilometrikaupalla pitkin naurettavia polunrääpäleitä. Hakkuuaukea, jossa polku häviää tyystin. Hyttysiä, hiki kirvelee silmissä, pulssi yhtä korkella kuin ensimmäisen talvivaelluksen alkuähellyksissä. Ei tunnu ajokelpoiselta. Kontion kievarin kohdalla pääsen vihdoin hiekkatielle ja riuhtaisen mahdollisimman nopeasti kestopäällysteelle. Patvinpolku saa jäädä ammattilaisille. Tässä vaiheessa uskallan siemaista vettäkin. Kolmisenkymmentä kilometriä Patvinsuon kansallispuistoon menee nopeasti auringonpaisteessa. Matkanvarren lähde virkistää, tukkirekat jyräyttelevät ajaessa ohi mutta kaukaa. Ei muuta liikennettä, ei täällä. Miksi olisi. Opastuskeskus on kiinni, mutta järvenranta on auki, ja maisema järven yli. Laitan ruokaa ja yritän soittaa pomolle. Pitäisi saada taustatietoa päätöksentekoon: ottaisinko vastaan uuden työn vai pitäisinkö vanhan. Tuntuu jotenkin etäiseltä. Kurkilahden tulipaikalta teen piston suolle, pitäähän sekin nähdä. Pyörä tolppaan ja lenkkarit jalkaan. On kuuma. Kesäinen suo tuntuu vieraalta paikalta. Lokakuussa tämä maisema olisi omimmillaan, taidan tulla sitten uudestaan. Käännyn parin kilometrin jälkeen takaisin pyörälle. Tarkoituksenani on jatkaa Karhunpolun maastopyöräkiertotietä pitkin Mustosen varaustuvalle ja siitä Pitkäjärvelle. Hoksaan pyöräreittimerkit ja alan seurata niitä. Matka tuntuu pitkältä - eihän Mustoselle pitänyt olla kuin pari kilometriä. Kartta ei tunnu pitävän paikkaansa, ja kompassia en viitsi kaivaa esille: aurinko paistelee suunnilleen oikeasta kulmasta. Mitäpä siitä, missä olen, aina olen kotiin löytänyt. Sitten tulee vastaan pikitie 522, ja paikallistan itseni kartan ulkopuolelle. Ei Karhunpolun pyräreittejä ole merkitty, merkit kuuluivat valtakunnalliseen pyöräreittiin! Tästä länteen, niin pääsen Pitkäjärvelle. Ihan hyvä näin: vältin väsyttävät polut, vaikka kilometrejä tulikin muutama ekstraa. Hukkalammen-Pitkäjärven polku on nautinnollista harjua illan iloksi. Tällaista jos tämä maastopyörävaeltaminen on, niin sopii minulle. Pitkäjärven tuvalla ei ole ketään. Majoitun ison (siis todella ison) tuvan puolelle, koska pienemmässä tuvassa haisee krapula. Laitan saunan lämpenemään, teen puita ja syön saunan terassilla. On peilityyntä, sauna tuoksuu. Autiotuvassa odottaa sänky. Mitäpä siitä enempää. Lauantai 12.6.2004 Herään sitten kun ei enää nukuta, siivoilen jäljet, tarkistan, että sauna on hyvin tuulettunut ja lähden ajamaan. Metsäautotie risteilee pitkin sotien aikaisia linnoitusrakenteita: on kivenjärkäleitä rivissä, korsunjäänteitä ja juoksuhautoja. Rauhan miehenä en oikein osaa suhtautua näihin taistelujätteisiin. Pitäisikö tuntea harrasta kiitollisuutta? Pitäisikö ylistää suomalaisten urheutta ja sitkeyttä? Minä ajattelen enemmän sitä, että joku hyökkäsi, ja hyökkääjät olivat aivan samanlaisia ihmisiä kuin puolustajat, samanlaisia kuin minä. Nämä eivät ole todisteita suomalaisten urheudesta vaan ihmisen pahuudesta. Onnistun viimein kaivamaan sisältäni myötätuntoa niitä miehiä kohtaan, jotka joutuivat näitä kivenjärkäleitä siirtelemään alkeellisissa oloissa. Tervassuon polut kierrän, kun kartta niin kehottaa, mutta en kartan kiertotietä pitkin, vaan lyhyemmin Vilponkangasta. Kiertotiellä saan nautiskella suomalaisen, edistyksellisen metsänhoitotyön muokkaamasta maisemasta. Ironiaa. Kun minä töissä tulostan jotain, tulostan sen tälle maisemalle. Särkkäjoen laavulla ährään nuotion kanssa, koska kaasua on mukana niukalti. Ja onpahan enemmän syytä istuskella. Alan huomata maastopyörävaelluksen suurimman haittapuolen: mitä nopeammin liikkuu, sitä hitaammin pääsee eroon kiireestä. Upea harjupätkä Suurijoelle menee ohi aivan liian nopeasti. Kammenkiertäjien kotisivu kehuskelee Itkiinpohjan pitkoksia reissun parhaaksi pätkäksi, joten uhmaan karttaa enkä lähde kiertämään virallista maastopyöräreittiä. Alku onkin upeaa, mutta varsinainen pitkospätkä yllättää olemalla kymmenestä sentistä puoleen metriin veden alla. Aika paljon on vettä maastossa näin alkukesästä. Otan kengät pois ja teen tiedusteluretken nuljuville, puoliksi kelluville, limaisille pitkoksille. Pyörä olalla tätä neljänsadan metrin pätkää ei kyllä kuljeta. Lähden oikaisemaan takaisin tielle Itkiinsuon yli. Virhe, mutta ihan hauska sellainen. Äherrän puolitoista kilometriä pyörä olkapäällä pitkin hakkuuaukeita, ojitettua suota ja tuoretta metsää. Olo on liikunnallinen ja fiilis oudon korkealla. Tämä on tätä! Tie on melkein liian nopea. Reidet tuntuvat veteliltä, mutta päätän tehdä vielä kävelypiston Huuhkajanvaaran näkötornille. Täälläkin kosteikko ylittää pitkokset eikä päinvastoin, mutta ilman pyörää kulku luonnistuu. Näkötornista näkee, sehän on selvä. Kurvaan Neitijärven vuokratupien rantaan nuotiopaikalle. Pumppaan kaivosta vettä, riisuudun provosoivasti alasti ja käyn uimassa. No, eikö kukaan tule kyselemään, että oletkos varannut mökin? Ei tule. Pihassa on autoja eli tuvissa väkeä, mutta saan syödä rauhassa ja jatkan matkaa. Haapavitjalle mennessä on hauskaa polkua. Joki tulvii, mutta riippusillalle sentään pääsee ja ylikin, ja siitä edelleen Neitikosken keskukselle. Vasta syöty lounas ja repun tulevat antimet tuntuvat niukoilta, joten käyn kahviossa ravitsemassa itseäni pitsalla, pullalla ja pommacilla. Sitten Neitikoskea hämmästelemään. Pyörällä kelpaa lasketella hurjaa kyytiä pitkin lankkusiltaa ja pelästyttää rippikoululaisia. Vauhdin hurma vaatii yleisön. Sillankorvan opastuskeskukselle on paikoin hankalaa polkua, mutta en vielä tunne itseäni väsyneeksi. Jokohan tähän tottuu tähän pyöräilemiseen? Käyn keskuksella juttelemassa oppaan kanssa ja tankkaamassa. Pyörä näetsen kulkee vedellä. Pari kilometriä Naarajoelle päin vaihteet alkavat ronksua. Pysäytän ja tarkistan tilanteen: ketju puoliksi poikki. Olen ilmeisesti kumauttanut jossain vaiheessa päivää eturattaan kiveen. Nyt harmittaisi, jos en olisi hankkinut juuri sitä multitoolia, jossa on myös ketjunkatkaisin. Koskaan en ole ketjua katkaissut, mutta ohjeet sentään luin. Kauan ei hyttysten fiesta kestä, kun pääsen jatkamaan. Opas suositteli yöpaikaksi Naarakosken sitä laavua, joka ei ole reitin varrella vaan hieman kauempana. Hakkuutähteinen maasto ei houkuta etsiskelemään sitä pyörä olkapäällä, joten päätän jatkaa Piiloselle. Hakkuuaukeat haittaavat vielä vähän matkaa, mutta pian maasto paranee ihan ajettavaksi kangaspoluksi. Välillä on kyllä kivistäkin. Piilosen laavulla on ensimmäistä vaellustaan tekevä nuoripari ja paljon hyttysiä. Edellinen osoittautuu mukavaksi, mutta jälkimmäiset eivät houkuta jäämään. Käyn uimassa, syön ja juon verkkaisesti ja päätän jatkaa: vieläkään ei väsytä, ja iltahetki on kaunis. Polku vuottuu ja hiekkatiepätkät ovat kauniita. Käväisen Jynkkälammella ihan muuten vaan patsastelemassa - ihmeesti sitä jaksaa. Yksityinen kaivokin sattuu matkan varrelle. Änäkäisellä kalastelee muutama rauhallinen porukka, mutta upeassa kodassa saan elellä yksin. Nuotio lämmittää ja on mukava oikaista selkä laverille. Pitäisiköhän jotenkin kehittää tuota ajoasentoa? Sunnuntai 13.6.2004 Eipä ole häävisti matkaa jäljellä, ja päivä on yhtä kaunis kuin edellisetkin. Muuten olisi ilo ajaa, mutta jalkoväli aristaa, on pakko polkea välillä seisaaltaan. Juuri ennen Laklaniemeä kaadun näyttävästi, mutta mitään ei mene rikki. Laklaniemessä on tulipaikan lisäksi laavu. Karhunkaatajan turistipyydyksen jälkeen seuraa Karhunpolun upein polkuosuus. Polku kulkee aarnimetsässä pitkin viivasuoria palokujia. Vain reitille kaatuneet puut hidastavat hieman, muuten kilometrit ovat todella halpoja. Polulta lähtee opastus kaltiolle. Hyvä niin. Jostain syystä en uskaltaudu Jongunjokea lipovalle polulle, vaan menen virallista maastopyöräreittiä Kakkisen ja Rasvalammen välistä. Valaman kämpällä pitää sentään käydä, ja teen sinne piston. Olisihan tällaista polkua ajanut. Peruskuvio kämpällä: uinti ja ruokaa. Säädän satulakulmaa piirun verran eteenpäin, ja pyöräily on taas kivutonta. Turhaan kärsin nivustuskaa niinkin pitkään... Aittokosken kotus vaikuttaa kotoisalta, onhan se perinteisen erämajoitteen muotoinen. Hiekkarannalla oleilee melojapariskunta. Piipahdan sillan yli vuokrakämpälle: sen seinästä saa vettä. Jäljellä on enää muutama kilometri Otroskoskelle, mutta pätkä osoittautuu reissun turhauttavimmaksi. Vasta lanattu hiekkatie imee renkaat kiinni, tuntuu kuin liisterissä ajaisi. Tai ehkä pari tiukkaa ajopäivää on vienyt voimat. Pääsen sentään perille. Odottelen, että melontarippikoulu lähtee, sitten laitan saunan lämpiämään. Tupa on niin iso, että sen lämmittäminen ei tunnu maksavan vaivaa, etenkin kun kaminasta puuttuu tulenohjauslevyt. Ei silti ole kylmä. Saunan jälkeen, siinä iltakuuden aikoihin, käyn nukkumaan. Herään kopisteluun: tyttöserkukset, rippikouluikäinen ja kahdeksantoistias. "Onko ilta vai aamu?" minä kysyn, ihan aiheellisesti. Kuulemma ilta. Tytöt lämmittävät saunaa ja laittavat ruokaa, ja keskustelu viriää helposti. Mukavia ja rohkeita neitoja, eivät ole lannistuneet, vaikka kanootti on mennyt nurin, kamat kastuneet ja oksa raapaissut silmää. Evääni ovat vähissä, joten syön tytöiltä jäävää ruokaa: pastanjämät, märän banaanin, märän pullan ja kolme lettua. Mitenkähän olisin muuten jaksanut seuraavan päivän? Aamiaisen jälkeen minulla on jälkellä yksi leivänpala, kaksi riviä suklaata ja 90 kilometriä. Maanantai 14.6.2004 Herään viideltä ja olen puoli kuudelta liikkeellä. Nurmeksen bussiyhteys lähtee kahdentoista jälkeen - siihen olisi hyvä ehtiä. Aamu on kaunis, mutta lähestyvän matalapaineen voi aistia. Teijosta eteenpäin on pätkä pikitietä, sitten taas hiekkaa. Ero on todella suuri. En silti tunne väsymystä. Nurmijärvellä olen seitsemän jälkeen. Kahvilan ovi on kutsuvasti auki. Undulaattikasvattajamummo myy minulle kahvin ja pullan, vaikka paikka aukeaa virallisesti kahdeksalta. Viekille on pari aika maukasta ylämäkeä ja hiekkatietäkin muutama kilometri. Reilun kuudenkymmenen kilometrin jälkeen isolla tiellä alkaa väsymys painaa. On syötävä leivänpala ja suklaat. Sillä energialla jaksan soittaa pomollekin, ja puhua töistä. Loppumatkasta alkaa sadella, mutta se ei haittaa yhtään. Nopeastihan tämä käy, olen Nurmeksessa puoli yhdeltätoista. Nurmes tuntuu sivistyksen kehdolta Pohjois-Karjalan metsäautotieautiomaan jälkeen. Matkahuollon baarista pihvi, muusi ja ruskea kastike, torilta lettu ja hillo, kirjastossa Hesari. Junamatka ei tunnu mukavalta, kun alaselkä ei saa lepoa, mutta Elina hieroo sen kotona kuntoon. Lähden minä toistekin maastopyörävaeltamaan. Enontekiölle ehkä.