Vaellus  Muita retkiä 4. Repovesi: Nuotiottomia nuotiopaikkoja ja paarustusta 23.-25.1.2004 yksin Reitti: Elvingin torni - Rajasaaret - Lapinsalmi - Tervajärvi - Tukkiniemen nuotiopaikka - Kuutinlahti* - Kirnuhuoko - Valkjärvi - Mustalamminvuori - Olhavanvuori* - Mustalamminvuori - Ruskiansalmi - Lehtisaari - Hillosensalmi Varoituksen sana: Pohjois-Valkealan ulkoilu- ja retkeilykartta 1:20000 vuodelta 2003 kuvaa tulevaisuutta! MH:n sivuilla näkyvät Repoveden kansallispuiston tämänhetkiset palvelurakenteet! Perjantai 23.1.2004 Suomen kansallispuistot -kierrokseni seuraavaksi etapiksi valikoituu uunituore Repovesi. Julkiset yhteydet meinaavat tehdä tenän. Jotenkin sellaisista asioista on oppinut olemaan välittämättä näillä Etelä-Suomen retkeilyalueilla: perille pääsee kyllä, jos ei liftaten tai taksilla, niin ainakin kävellen. Niinpä - tälläkin kertaa Kouvolan matkakeskuksessa minulle selviää, että paikallisella palvelulinjalla pääsee kätevästi Vuohijärveltä Hillosensalmen tielle. Palvelulinjan tilataksissa ei ole muita matkustajia. Kuski tarjoaa tervapastilleja. Jään pois Elvingin tornin tienhaarassa. En odota, että se olisi auki, mutta nähtävyyshän pitää käydä katsomassa. On tuhnuinen pakkasilma, nuori metsä täynnä uutta lunta. Tornin juurella turisteille laitettu taukopöytä erottuu juuri ja juuri lumikasan alta. Korjailen reppua mukavammaksi ja poraan keltaisen reiän paksuun hankeen. Ei ole tällä kertaa asiaa kolhoon betonitorniin sisälle, munalukko koristaa ovea. Pudottelen jyrkkää rinnettä Taipaleenlahden jäälle ja olen tyytyväinen siitä, että tulin kävellen. Kelkkajälkeä on kevyt kulkea. Pimentyvässä illassa hapuilen Lapinsalmen tielle. Parkkipaikka on täynnä rakennustarvikkeita ja pahoitteluja melusta kesällä 2003. Polku vuottuu mukavasti ja riippusilta jännittää. Sulapaikat näyttävät todella koleilta. Keittokatoksessa laitan kiisseliä ja leipää. On vähällä paleltaa. Tulee mieleen, että keskitalven retket ovat outoja: yksinäistä värjöttelyä lumeen hautautuneilla tulipaikoilla, ei lintuja, ei mitään. Hanskat jäätyvät ja pimeys peittää näköalat. Teen puita tuleville ja jatkoin umpiseen. Alimmaisen Tervalammen alitse kulkevaa metsäautotietä on raskas kulkea: lunta on paljon, kaikki koskematonta. Yritän pitää silmällä Kapiaveden lahden nuotiopaikalle kääntyvää polkua, mutta mitäs sitä umpisessa ja pimeässä suotta. Päädyn isolle hiekkatielle. Tervajärven rannassa päätän mennä yöksi Tukkiniemen tulipaikalle. Salmen jään kestävyys hieman arveluttaa, mutta ei mene kirves läpi, vaikka kokeilla pitää. Nuotiopaikalla ei ole puita, mutta muuten kaunista. Jotenkin pelkkä kaasuliekin tuijottelu ei huvita tuhnuiltana, ja päätän jatkaa Kuutinlahteen. Puita, nuotio, avannosta vettä, iltapala, hiljaisuus. Makuualusta ja -pussi keittokatoksen penkille, hetki mietiskelyä ja sitten uneen. "Mika! MIKA!" Herään keskiyöllä huutoon ja taskulampun heilutteluun. Askelia, ihmisiä. "Mikaa-a!" Lopulta Mika tulee paikalle, ja partiolaiset alkavat tehdä puita, kasaavat niitä ahkiot täyteen ja poistuvat. Rauha palaa ja nukun todella pitkään. Lauantai 24.1.2004 Aamuauringossa Kuutinlahden sillalta näen partiolaisporukan hiihtämässä kohti. Tervehdin ja kyselen kuulumisia. Selviää, että porukan johtaja, Mika, oli edellisyönä hiihtänyt puunhakuretkellä hieman eri reittiä kuin muut. Porukka oli ollut yötä Tukkiniemen tulipaikalla, kertoivat, että puita oli jäänyt ylikin. Otan kompassisuunnan Kirnuhuokoon. Eksyttävässä, raskaassa maastossa pidän hauskaa ja rymyän pää edellä pöheikköjen läpi. Hyppelen kallioilta sauvojen kanssa ja hikoilen. Tulen suoraan Haukilammen rantaan ja nousen Kirnuohuokoon, pontikankeittäjien paratiisiin. Ei puita. MH:lla lienee täällä Repovedellä joku asenneongelma. Ihailen mahtavia kivenrötkäleitä ja erivärisiä jääputouksia, kuuntelen veden solinaa jääkuoren alla. Täällä olisi helteellä viileää, mutta nyt ei huvita jäädä hiki selässä värjöttelemään. Nuotiopaikka Kirnuhuokosta luoteeseen on metsäautoteiden risteyksessä, hakkuplanssilla, täysin lumen peitossa. Kirvestä, sahaa tai puita ei näy, lautajätettä hieman. Alkaa olla nälkä, mutta ei huvita jäädä tännekään. Valkjärven jäällä on mies talviverkoilla. Jutellaan. Karttaan merkitty Valkjärven nuotiopaikka on kadonnut. Aivan. Tämä kartta kuvaa tulevaisuutta, minulle valkenee. Järven lounaispäässä on kuitenkin ihanteellinen luomulounaspaikka: juokseva, kirkas puro, valmis nuotionsija ja pari kaatunutta kuusta, joiden oksia voi pätkiä pikkukirveellä. Käyn toimeen. Partiolaisia alkaa hiihdellä ohi. Houkuttelen jäämään, mutta hiihtävät vaan. Kolmen teinipojan porukka kuitenkin palaa: heitä ei huvita hiihtää. Tarjoan jätkille teetä. "En minä jokaiselle vastaantulijalle, mutta kun te jätitte niitä puita." On mukavaa ja kuusenoksat palavat kirkkaasti, vaikkeivät juuri lämmitä. Kiipeän ruoan jälkeen umpista Mustalamminvuorelle, näkötorniin. Otan kiikarin esiin ja ihailen maisemaa. Hyvälle paikalle on torni tehty. Melkoiset korkeuserot sävyttävät maisemaa, luovat kaunista tilavaikutelmaa. Kyllä tämä kansallispuistosta käy, jos ei nyt ihan erämaasta. Mustalamminvuoren varauskämppä saa varauksettoman hyväksyntäni: olisi täällä kelvannut uuttavuotta viettää, niin kuin Elinan kanssa piti. Loppupäivä menee maleksimiseksi. Etsiskelen Olhavanvuoren kalliomaalauksia, mutta en löydä. Etsin myös toista laavua, mutten löydä sitäkään. Hortoilen ympäriinsä partiolaisia kartellen ja päätän jäädä kiipeilijöiden laavulle, se on tyhjä. Jäinen propsipino markkeeraa täkäläistä puuvarastoa. Paloittelen kohmeista, läpimärkää mäntyä: mahtaako syttyä? No kyllä mahtaa, mutta ikinä ei ole ollut niin vaikeaa tulenteko. Kiehiset eivät syty. Pikkuoksat syttyvät, mutta märkä mänty sihisee ja pihisee, lykkää savua, palaa hetken ja tukehtuu. Ei auta asettelu. Lähden pimeässä Olhavanvuoren rinteeseen ja löydän tervasta. Sillä saan viimein kunnon tulet. Märkää puuta pitää olla tulennoksessa valtava määrä, että se palaa. Nuotionsytyttelytouhussa kitkerä savunhaju pinttyy kamppeisiini, mutta yllättävintä on se, mitä tapahtuu vasemmalle kädelle: kynnet värjäytyvät likaisenkeltaisiksi, eikä väri lähde pesemällä pois. (Savun värjämä raja selventää seuraavan kuukauden aikana, kuinka nopeasti kynsi kasvaa...) Nukun jo, tai olen nukkuvinani, kun pari äijää tulee koirineen laavulle. Polttavat tupakat, juovat kaljat, juttelevat lämpimikseen ja lähtevät. Pimeässä kulkeminen ei selvästikään ole minun yksinoikeuteni. Sunnuntai 25.1.2004 Taas riittää unta aivan tavattoman pitkään. Ilma alkaa kaunistua ja olona on se maailmanvalloitustuntemus, joka tulee, kun patterit ovat pitkästä aikaa täynnä. Uskaltaudun sytyttämään nuotion edellisillan tulennoksen jäänteistä - hihii, onnistuu! Aamun iloksi kiipeän Olhavanvuorelle ihastelemaan aurinkoa - ja hakkuuaukeita. Näköalaa riittää, ja kiikareilla zoomaten myös nähtävää. Yksityisalue-kylttejä väistellen ja Nuuskamuikkusen kanssa syvää hengenheimolaisuutta tuntien paarustan varaustuvan nuotiopaikalle. Aurinko jopa lämmittää, ja laitan ruokaa, vaikkei ole nälkä. Tämä on tällaista ajankulua. Hillosensalmelle on määrä. Ruskiansalmessa väijyy ohkainen jää, ja latupohja kulkee mantereen kautta. Joku on ajanut siitä hiljattain autolla. Kalliomaalauksia en löydä täältäkään, mutta heikko jää pitää mielenkiinnon yllä myös salmen jälkeen: pikkuluodon ja mantereen välissä sauva menee jäästä läpi. Ei uppoa syvälle, metrin sentään. Selvillä vesillä kävelen kelkkauraa ja olen onnellinen. Valo tekee hyvää. En kiirehdi. Lehtisaaren niemekkeessä pysähdyn iltapäiväpaussille. On se hetki, kun auringon lämpö alkaa muuttua kirkkaan illan pakkaseksi. Keitän kiisseliä ja katselen: järvenselät käyvät avoimesta tunturimaastosta, hiihtäen tämä tuntuisi aidolta vaellukselta. Hillosensalmella minulla on aikaa. Käväisen toisella puolen salmea, istuskelen jonkun kesämökin rantalaavulla ja katselen taivaan värejä. Niitä on. Pian seison odottamassa kyytiä. Olen tottunut kylmään, ei palele yhtään, vaikka olen puoli tuntia paikallani. Henkilöautoja kulkee harvakseltaan. On pimeää, kuulaan pakkastaivaan kuu pilkistää puunlatvan takaa. Vielä aistii, mihin aurinko laski tunti sitten.