Vaellus  Muita retkiä 2. Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistot: Harmaata ja hiekkatietä 21.-23.11.2003 yksin Reitti: Loukku th - Taipale - Korteniemi - Savilahti - Kyynäränharju - Peukalolammi - Kaksvetinen* - Ruostejärven laavu - Hämeen luontokeskus - Tammelan urheiluopisto - Torronsuo - Paskolammi - Torron lintutornin laavu* - Torro - Patamo - Letku - kakkostie. Mitä sanookaan avopuolisoni, joka haluaisi aina olla minun kanssani? "Mitä jos lähtisit johonkin retkelle?" Minä ymmärrän: hän tekee lopputyötään. Toivomuksensa ovat käskyjä ja minä lähden. Joku uusi paikka pitää keksiä, ja keksin Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistot. Ostan Akateemisesta kartan - näyttäisivät olevan nuo kansallispuistot sopivan lähekkäin, että mahtuvat yhteen viikonloppureissuun. Töistä on kertynyt ainakin päivän verran ylimääräistä, joten päätän lähteä perjantaiaamuna. Perjantai 21.11.2003 Kello herättää varhaisemmalle bussille ja käännän kylkeä. "Pitää nukkua ettei tule päänsärkyä", perustelen Elinalle. Herään seuraavaan. Ihme kyllä muistan ottaa pilaantuvatkin eväät jääkaapista mukaan. Enkä unohda mitään muutakaan olennaista. Ei ole kallista tämä matkustelu: seitsemän euroa opiskelijalta. Eikä vie aikaa kuin tunnin ja vartin. Jään pois Loukun tienhaarassa. Näin nämä autottoman reissut aina alkavat: pitää kävellä kilometritolkulla. Rekat jyrähtelevät vastaan ja hakkuuaukeat madaltavat mieltä. Mutta jotain positiivistakin: on pakkasta, vieläpä reilusti eli viisi astetta, kuiva ilma. Helsingissä oli vielä kirkasta mutta täällä vetää ikävästi pilveen. Tien varrella näen yhden säikähtyneen valkohäntäpeuran. Hätäiset, kosteat, suuret silmät. Katselee rekkoja samoin tuntein kuin minäkin, mutta on järkevämpi: lähtee tieltä heti metsään. Salkolan motelli mainostaa lounasta. Käännyn tylysti metsään, reppu on täynnä ruokaa. Taipale-nimisen puron vartta kulkee polku. Olisi siitä ylikin päässyt, suotta kiersin motellin kautta. Toisaalta: mitä sitä nyt hakkuuaukkoja koluamaan. Tulen Liesjärven rantaan ja käännyn Korteniemeen päin. Ovat kehuneet paikan tunnelmaa VaellusNetissä ja nähneet järvellä joutsenia. Minä näen kolme. Lehesjoki yllättää syvyydellään - en viitsi etsiä kahluupaikkaa saati ottaa kenkiä pois, joten hiissaan itseni joen yli puunrunkoa pitkin. Rinkka heiluu häijysti, vetää kohti mustaa, märkää vettä, mutta täällä eivät maahiset ole voimissaan. Korteniemessä riittää ihmeteltävää. Mietin, olisiko tämä hauska kesätyöpaikka. Jonkun vanhan mestarin opastuksella harjoittelisin maatilanpitoa 1910-luvun tyyliin, oppisin tärkeitä mutta hyödyttömiä asioita. Tekisin riukuaitaa ja ruokkisin lampaita, lämmittäisin illalla saunan turisteille. Ottaisivatko näyttöpäätteen ääressä kalvenneen musiikkitoimittajan? Mutta nyt on aivan tyhjää. Järvi on rakennettu pilalle, ja ilman harmaus vetää mieltä alas. Tekisi mieli olla joutsen. Savilahden telttailualueelle on matkaa. Luontopolku esittelee mönkijäisiä - puista tai suurpedoista ei puhettakaan, lapsia yritetään houkutella ymmärtämään mikroskooppisen tapahtumisen tärkeyttä. Hyvällä asialla ovat nämäkin biologit. Savilahteen on kartassa merkitty laavu, mutta siellä on vain nuotiopaikka ja kylmää tuulta. Keittelen huiman ruoan: blåbandmuonaa, majoneesileipiä metwurstilla, keksejä, teetä, kiisseliä. Orgiat keskeytyvät ikävään työpuheluun. Känny on unohtunut päälle. Kyynäränharju olisi varmaan upea kesähelteellä. Nyt näkyy vain sumua ja hiljalleen jäätyvät rannat molemmin puolin. Uimarannan kartta mainostaa juomavesipistettä pohjoisrannalla, mutta sille en osu. Metsä on kaunista, mutta jotenkin ei tee mieli lähteä polulta sitä ihailemaan. On ihmeen alakuloinen olo. Aijai, uusi powerstretch-lenkkeilypipo ei kiristä, mutta luisuu koko ajan pois päästä. Peukalolammen lepakkolaavu vaikuttaa hauskalta paikalta. Käyn ihmettelemässä myös läheistä vuokramökkiä. Tännekin voisi tulla joskus Elinan kanssa. Keitän laavulla teet ruskeaan lampiveteen. Tulee pimeä. Kaksvetisellä on luksuskota, hymyilen hyvää tuuria. Teen sisälle oikein valkoisen miehen tulet, virittelen pedin ja kaivan cd-soittimen loisteelle lämpiämään. Pitää nimittäin tehdä töitä, kuunnella musiikkia. Levyarvosteludeadline painaa päälle maanantaina. 1600-luvun italialaisia motetteja, sonaatteja ja toccatoja; keskisävelviritetyt urut ja omituinen tenori; nuotion lämpö; nokiset kädet repimässä muoveja levyjen päältä: eriskummallinen yhtälö. Kun kello tulee puoli kahdeksan ja olen maannut vartin makuupussissa, heitän kuulokkeet pois pussista. En viitsi nukahtaa ne päässä. Lauantai 22.11.2003 Jälleen kerran nukun kaamosajan malliin kaksitoista tuntia. Ja jälleen kerran näen yöpaikkani kunnolla vasta aamulla. Kaksvetisen laituri on rakennettu mutikkoon, muuten on järvellä sekä kokoa että näköä. Siivoilen kodan ja lähden jatkamaan matkantekoa tasaisen harmaaseen aamuun. On edelleen mukava, kuiva pakkanen. Ennen Hämeen luontokeskusta käyn tarkistamassa Ruostejärven hienon laavun, sitten olen vähällä sotkea niemennokan kannakseen ja tehdä turhan mutkan. Epätarkalta tuntuu 1:50000 kartta kun vertaa Evon tai Nuuksion pikkutarkkoihin kuvauksiin. Hämeen luontokeskus on yllättäen auki, mutta muita asiakkaita ei näy. Minua palvelee kaksi mukavaa naista, opas ja kahvilantäti. Teetä ja pullaa otan ilman muuta ihan kannatuksen vuoksi aamiaisen täydennykseksi, ja opas tarjoilee pätkän hienoa suovideota. Kerron, että aion kävellä Torronsuon halki, ja hän harmittelee, että suo on vielä sula. "Mutta kai siitä joku on kulkenut." Sitten alkavat hiekkatiet. Ensin Ruostejärven ympäri urheiluopistolle, siitä kakkostielle ja edelleen metsäautoteitä Torronsuon laitaan. Ottaa päähän kulkea hakattuja aukkoja. Suolle pitää pusertaa vihoviimeisen rääseikön läpi kuten tavallista. Haapasaareen pääsen sujuvasti rämettä pitkin. Nokalta otan suunnan kohti Kiuassaarta ja avointa nevaa. Siinä samassa havaitsen, että kyse on ihan oikeasta, märästä suosta. Kengät uppoavat syvälle, eikä ihan joka paikasta viitsi kävellä, näyttää siltä, että upota voisi vaikka kuinka syvälle. Kiertelen, etsin kulkureittiä, hyppelen saramättäältä toiselle. Katson massiivista suota. Saaret ovat valtavia, kilometrin pituisia mäkiä, mutta itse suo niitä vielä paljon valtavampi. Suurimman vaikutuksen tekee hiljaisuus. Ei eläimiä, ei mitään nähtävää, vain suota, tuulta ja harmaa taivas. Hengästyn ja alan väsyä. Kiuassaareen ei näytä menevän järkevää juottia, ja suota pitkin tarpominen alkaa muutenkin vaikuttaa typerältä. Hiljalleen opin luottamaan mättäiden kantokykyyn ja arvioimaan hyhmän kovuutta, mutta rasittavaksi käy matkanteko. Viitsisikö teltan pystyttää keskelle märkää suota, jos tulisi väsy? Käännän kurssin lounaaseen, kohti suon etelälaidalla kartan mukaan kiemurtelevaa polkua. Olen uuvuksissa. Ennen vaellusta tein liian monta liian raskasta lenkkiä, enkä ennättänyt edellisenä yönä palautua. Jalat ovat tyhjät ja kipeät. Nenä vuotaa. Alkaa tulla pimeä, enkä ole vielä edes polulla. Vaan kyllä se sieltä löytyy, vaikka pitää käydä Välisuolla asti tarkistamassa maisemia. Jatkan polkua pitkin länteen ja edelleen hiekkatielle. Tie tuntuu ruhtinaalliselta. Ruokaa olisi pitänyt laittaa aikaa sitten. Oikaisen Paskolammin kautta. Lammen rannalle on joku nikkaroinut kolmijalkaisen keitto-orren ja varannut rakennusjätettä polttopuuksi. Hyödynnän niitä, vaikka en aluksi meinaa saada nuotiota syttymään. Viimeisiään tuhiseva kaasupullokaan ei meinaa jaksaa keittää blåbandmuonaa, enkä viitsi korkata uutta. Saan viimein syötyä. On alkanut sataa kunnolla lunta, ja rinkka on jäänyt selkäpuoli ylöspäin puun juurelle. Se on iljettävän kolea nostaa pykälään. Luontokeskuksen opas kertoi aamulla, että Torron kylän lähellä kartassa näkyvän lintutornin juurella on laavu. Suuntaan sinne pitkin hiekkatietä. Hiekkatieherkkua tulee yhdelle päivälle aivan liikaa. Korkean kalliomäen laella sijaitsevalla laavulla on viisikymppinen pariskunta virittelemässä nuotiota: suomalainen mies ja saksaa puhuva nainen. Ei lähde juttu kulkemaan, minä olen liian väsynyt. Pariskunta käy välillä katselemassa lintutornista marraskuisen suon väkevyyttä, ja lähtee sitten. Minäkin kiipeän torniin. Näen saman kuin hekin: valtavan, harmaan suon, joka henkii jäätävää tuulta. Laskeudun ja lisään nuotioon puita. Laavu on varsinainen savustamo. Miten lie onnistuttu suunnittelemaan rakennelma, joka onnistuu pöllyttämään märän lehtipuun kitkerää savua koko laavun leveydeltä istujoiden kiusaksi, tuuli sitten mistä päin tahansa. Lähden etsimään vettä, mutta hiihtouria saa otsalampun valossa paarustaa lumisateessa lähes puoli kilometriä ennen kuin näkyy ensimmäinen kosteikko. Sen vesi kelpaa vain tiskaamiseen. Tien varrelta vettä löytyy lähempää, mutta laatu on yhtä kehno. Samat iltarituaalit kuin Kaksvetiselläkin: cd-soitin esiin, musiikkia pää täyteen ja nukkumaan. Savunkatku käy nenään, enkä saa heti nukuttua. Kahdelta yöllä herään janoon ja valoon. Jano johtuu illalla paistamastani pekonista ja veden niukkuudesta. Valo taas hyökkää suon yli Forssasta asti: koko suo tuntuu olevan kulttuurimaiseman valojen sokaisema, ja suota sentään on kaksitoista kilometriä. Ottaa päähän. Nukahdan uudelleen. Sunnuntai 23.11.2003 Yöllinen lumisade on ratkaissut vesiongelman. Kerään lintutornin rakenteista lumet, teen isot tulet ja kas vain, aamupuuro onnistuu ja teekin. Mutta muuten tulevaisuus tuntuu tylsältä. Bussi kulkee kakkostietä, eikä eilistä hiekkatietä viitsisi paarustaa. Päätän kävellä Torron kylään ja tilata taksin kakkostien varteen. Kaikenlaisia kerettiläisyyksiä se tämä palkkatyö aikaansaakin. Ruostejärven laavulla kelpaisi laittaa lounasta ja siitä sitten käydä moikkaamassa luontokeskuksen tätejä ja hypätä bussiin. Torron kylää kuolleempaa paikkaa en ole koskaan nähnyt. Kymmeneltä marraskuisena sunnuntaiaamuna siellä ei ole ketään liikkeellä. Soitan taksikeskukseen, mutta he eivät tiedä, missä olen. Minäkään en tiedä. Hetken odoteltuani eräs Forssan taksimies soittaa ja sanoo, että jos hän lähtisi Forssasta minua kyytimään, se tulisi kalliiksi, halvempaa olisi, että Letkun lähellä asuva suhari tekisi keikan. Mutta letkulaisen numeroa en saa mistään. Minuun menee pieni piru ja päätän sittenkin kävellä Patamon kylän kautta Letkuun ja kakkostielle. Eihän sitä matkaa ole kuin viitisentoista kilometriä, enintään kaksikymmentä, ja ties vaikka saisin liftin. Lähden matkaan ja kiroilen omitusia harrastuksiani. Äijä paarustaa hiekkatietä pitkin rinkka selässä ikävässä säässä, kovassa tuiskussa, ja kiroilee mennessään... En saa liftiä. Kukaan ei aja ohi. Yksi auto tulee vastaan. Tylsin kuviteltavissa oleva päivämatka. Ottaa päähän armottomasti, mutta aika pian kävelyn rytmi vie mukanaan ja homma kääntyy mukavaksi. Lemun kauppa on auki, ja pysähdyn tauolle. Ostan kaksi viineriä ja keltaista jaffaa ja nautiskelen ne kassan vieressä. Kauppias kummastelee outoa harrastusta: "Kyllä se nyt juttukaveri ainaki pitäis olla, olis hauskempaa." Sanos muuta. Pidän kuitenkin pokkani: "On siellä eläimiä, tai ainakin jälkiä." Viimeiset kolme kilometriä kakkostien varteen hujahtavat niin nopeasti, että joudun odottelemaan bussia puoli tuntia.