Vaellus  Lappi 30. Lemmenjoki: Isä ja pojat 29.5.-6.6.2004 Mukana isä-Kari ja pikkuveli Kuisma Reitti: Njurgalahti - Juurakko-oja - Villinkijoen latva - Takkivaara - Oahojoki - Oahoaivi - Viibosoaivi - ylängön puro - Morgam-Viibus - Kultasatama* - Morgamojan Kultala - Jäkälä-äytsi - Jäkäläpää - Karukorvenkuru - Latnjoaijohkan latva* - Latnjoaivi - Vaskojoki (> Kutusuvannonpää) - Vaskojoki - Soabbegealdinoaivi - Ravadasjärvi - Ravadasnjarga* - Ravadasjärvi - Njurgalahti Isän kanssa olin tästä reissusta sopinut jo aiemmin, mutta pikkuveikka ilmoittautui mukaan vasta viime vaiheessa. Se käänsi reittisuunnitelman Itäkairan soilta Lemmenjoen tuntureille: Kuisma pitää avotunturista ja kaipaa ilmaa ympärilleen. Velimies ei reissulle lähtiessään aivan täyttänyt Henry David Thoreaun "Kävelemisen taidossa" luettelemia kävelylle lähtemisen riippumattomuus- ja seesteisyysehtoja, mutta mikäpä minä häntä estelemään. Tiedän kyllä, että meillä on hieman eri tyyli vaeltaa, mutta oppisinpahan ymmärtämään ja sietämään. Olisi nimittäin korkea aika oppia. Kolmen hiljaisen miehen yksinkertaista vaellusta minä odotin, ja sellainen tästä tuli. Eli hyvä vaellus. Kuvat 1 Kuvat 2 Kuvat 3 Kuvat 4 Kuvat 5 Lauantai 29.5.2004 Autolla Keuruulta Lemmenjoelle. Miksi? No ensinnäkin sinne on vaikea päästä julkisilla. Ja kuskeja on tarjolla kolme. Ja ympäristökuormituskin jakaantuu useammalle. Lähdimme iltakahdeksalta, ja siinä ennen aamukolmea ja Rovaniemeä isä ehdotti unitaukoa jossain. Minä olisin vielä ajanut, ja Kuismakin, mutta isällä varmaan oli syynsä, mitä niitä kyselemään. Ja alkoihan se istuminen ottaa päähän ja selkään itse kullakin. Muistin Napapiirin retkeilyalueen - tien vieressäkin pitäisi olla laavuja. Hetken etsiskelyn jälkeen parkkeerasimme Vikakönkäälle, ja kävin hölkkäillen varmistamassa sillan yli ja takaisin, että saaren laavu oli hyvä yösija. Ja olihan se - ihme, etteivät kaikki nelostien yökulkijat nuku siellä! Oli valoisaa, mutta unta ei tarvinnut odotella. Sunnuntai 30.5.2004 Aamukuudelta suunnilleen heräsin ja kävin vedenkeittoon. Ihmeen kylmältä vastasi ilma, mutta ihmekös tuo: kostea sudenhetki ja nollayö kesäpussissa. Kiisselillä sokerit ylös ja teetä kuppi, sillä ne heräsivät isä ja Kuismakin. Ajaessa alkoi aurinko paistaa. Juttukin luisti ihan eri malliin kuin yöllä. Muttei sentään ylettömästi. Emme ole niitä puheliaimpia. Ivaloon satuimme yhdeltätoista, ja älysin, että Esson seisovapöytä saattaisi potkaista meidät pitkälle tunturinkupeeseen. Hyvä niin. Njurgalahteen olikin sitten enää kiinnostavaa ajettavaa. Lemmenjoen lomamajojen ystävällistä isäntäväkeä häiritsimme kesken kevätaskareiden. Olin varannut Vaskojoen vuokrakämpän etukäteen, ja avain piti saada. Porukalla tulee aina järjestettyä luksusta: saunaa ja muuta. Kansallispuiston parkkipaikalla kesti pitkään. Olenko minä edelleenkin hätäinen? No kyllä olen. Mutta vaatteita osaan annostella: teepaita riitti. sillä aurinko helotti hikisesti. Kuisma ja isä aloittivat eskimoina... Edellisellä reissulla isä onnistui muhittamaan kantapäihinsä mahtirakot (ei alussukkia, ei ennaltaehkäiseviä teippejä...). Nyt hän otti varovaisemmin, ja pysähteli kilometrin välein tuulettamaan koipiaan. Ei siinä matka paljon joutunut, mutta olinpahan vähemmän huolissani. Merkittyä reittiä, ensin Stuorravarrin kuvetta, Juurakkojoesta vettä, kodalla kunnon tauko ja suklaata. Minä ajattelin, että Oahojoki on kaukana. Yksin olisin kulkenut sinne yksillä jaloilla - mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut. Päätimme kulkea Kitalammen ja Pienen Joenkielisen välistä, ja siitä menimme, mutta reitistä kiistellen. Minä olen vuosien mittaan alkanut kulkea maastonmuotojen ja auringon mukaan. Kompassia kaivan esiin harvoin, gps:ää en juuri koskaan, kartan yritän saada päähän. Isä on vielä siinä vaiheessa, jossa koko ajan pitää tarkalleen tietää, missä on ja minne menee. Ja jotenkin minä en osannut pidätellä hämmästystäni, kun isäukko viidenkymmenen metrin välein harkitsi suuntaa. Aurinko kello kahteen! Siitä vaan, harjua pitkin! Sitä se oli ensimmäiset kaksi päivää, sitten aloimme tottua toisiimme. Villinkijoen latvoilla pidimme ruokatauon. Minä kuumaverisenä teepaidassa, Kuisma ja isä goretakkien ja villakerrastojen suojissa. Sitä se oli koko matkan ajan. Kummaa. Takkivaara tarjosi upean vaellusillan. Tasaista nummea, hieno näköala koko ajan, aurinko alhaalla, koskemattoman tuntuista. Kuljimme rivissä, vapaasti. Ja ajatus kulki mukana, mutta yhtä vapaasti. Oahojoelle pudotin hieman liian aikaisin, turhan kallioista rinnettä, ja Kuismaa pisti vihaksi. Miksi en kulkenut hyvää reittiä? Jaa-a. Sattuuhan sitä. Mutta jotenkin sieppasi se, että velimies seurasi, ei suunnistanut, ei perustellut omaa reittikäsitystään, mutta ilkesi arvostella. Ja häntä sieppasi se, että minä puolustin omaa valintaani. Mutta kyllä se siitä asettui, sillä kämpällä asui levollisuus. Edelliset kulkijat olivat olleet suksimiehiä, jos oikein muistan. Muutama leipä, teetä, siihen päälle tynnyrivahvuista Laphroaigia sopivasti laimennettuna, hiljainen kämppä. Aika nopeasti saimme käveltyä sisään vaellukseen. Maanantai 31.5.2004 Pitkäänhän se aamu meni, ja hyvä että menikin, sellaisen automatkan ja pitkän illan päälle. Ilma näytti vaihtelevalta, mutta reittisuunnitelma oli joka tapauksessa selvä: Oahoaivin, Viibusoaivin ja Morgam-Viibusin yli, vaikka mummoja sataisi. Oahoaiville päin juovatteli hetken aikaa polku, mutta ylempänä rinteessä sai kulkea vapaasti. Isä nousi ihmeen sitkeästi. Maisema yleni, ja tunnelma. Lakipaussi oli satakunta metriä huipusta pohjoiseen. Kun ilman rinkkaa kävin huipulla, alkoi sataa kuivaa purua, joka muuttui rännäksi ja vedeksi ja lakkasi sitten. Hauska kuuro. Korkeuskäyrät käänsivät suuntaa liikaa pohjoiseen, ja kun Villinkijärven laakso alkoi näkyä, isää ihmetytti, kun järvi itse ei osunut silmiin. Ei meinannut usko, kun kerroin, että tuolla se on, nenän takana. Vaikka olihan se. Rinteellä esittelin isälle aamiaisentäydennystauon filosofiaa. Kun kiisselin sokeri loppuu verestä, on hyvä levittää makuualusta, löhöillä hetki, keittää teetä - vaikka olisi keskellä rinnettä ja sataisi hieman... Villinkijärven pään suota ylitettäessä Kuisma alkoi taas purnata reitinvalinnasta. Miksi pitää kulkea huonoa reittiä, kun tuolla menee hyvä? Sitä sopii miettiä. Viipustuntureita on helppo kulkea, kun laakson varvikoista pääsee, ja olimme lounaspaikalla ennen lounasaikaa - huippujen välisen ylänkölaakson pikkupurolla, lumenviipymäalueen alla. Söimmepä siinä silti, sillä Morgam-Viibus näytti energiaa vaativalta - se kun oli määrä ylittää vieläpä rinkkojen kera. Taas teetä ja loikoilua makuualustoilla. Ihmeen loivahan se loppujen lopuksi oli huipultaan. Ja aurinkokin paisteli välillä. Lemmenjoelle laskeuduttaessa saa sen sijaan varautua siihen, että kädellä voi ottaa rinteestä tukea. Njurgalahdessa olivat varoittaneet sillasta: oli kuulemma vinossa. Kyllä siitä yli päästiin, ja oli Indian Jones -fiilis. Lemmenjokilaakso on Kultasataman kohdalla todella ryteikköinen paikka. Tuvalla oli tshekkiläinen nuoripari ja kullankaivaja Esa Pylväs - sekä lähes jatkuva vene- ja mönkijäliikenne. Söimme kämpällä kuivamuonakeittoa, mutta päätimme mennä telttailutasanteelle yöksi. Hyvä niin, paikka on kauniimpi kuin kulunut piha, ja pieni lähdepuro tekee vesijohdon virkaa. Nuotio, teetä, loikoilua, nollaan viilenevä ilta, vähitellen nukkumaan. Yöllä sateli, väliin rankastikin, mutta mitäpä siitä vedenpitävässä teltassa. Tiistai 1.6.2004 Heräsin omia aikojani, ja aika varhain. Nousin pihalle keittämään puuroa, ja isä seurasi pian perässä. Kuismaa jouduin herättelemään, kun puuro jäähtyi, ja hän suuttui. Aloin hiljalleen ymmärtää, että pikkuveikka on tullut lepäämään, ja arvostaa kovasti nukkumista. Mutta toisaalta tein Kuismalle selväksi, että ei kannata valittaa asioista, joihin itse voi vaikuttaa - kuten puuronkeitto- ja herättämisajankohtaan. Sen koommin ei ollut ongelmia. Isä yritti kuvata kettua pihassa, mutta sadan metrin etäisyydeltä digipokkarilla... Hekottelimme yhdessä mahdolliselle vuoden luontokuvalle. Morgamojan Kultalaan vei huolellisesti rakennettu mönkijäura, josta pidettiin tarkkaa huolta: kiertotiet oli tukittu ja rapakot oli pitkostettu kulumisen välttämiseksi. Mutta ei sellaista tee mieli kävellä. Morgamojan kaivauksia laskeuduimme katselemaan. Ensimmäinen talvehtimaan jätetty valtaus kiinnosti, mutta sitten kun tajusi kaivannon jatkuvan monta kilometriä, fiilis muuttui ristiriitaiseksi. Kultala tyhjeni juuri kun saavuimme, ja tunnelma kohosi kärttyisen aamun jälkeen sitä mukaa kun pasta bolognese alkoi tuoksua. Yritin opettaa isälle. Valkosipulia, sipulia, porkkanaa, soijarouhetta, pekonia, mausteita, tomaattipyreetä, haudutetaan. Pastaa. Juustoraastetta. Ja jälkiruoaksi makeaa teetä & valkoista Tobleronea. Alkoi mennä nautiskeluksi, mutta annettiin mennä. Ulkona paiskoi kevyttä räntää, mikä houkutti panemaan syrjälleen laverille. Taisimme siinä pikkuveljen kanssa nukahtaakin, ja sää parani sillä välin, lämpeni suorastaan kuumaksi. Minulle se tarkoittaa yli kymmentä astetta. Pellisenlaen aukeus ja tasaisuus hämmästytti - oudon karuja ovat täkäläiset kultamaat, kun vertaa Ivalojoen kaivauksiin. Jäkälä-äytsissä röhnötti kaivuri nimeltä Äytsin kulta. Jatkoimme nousua Jäkäläpäälle ja kiistelimme suunnasta tai paremminkin olinpaikasta isän kanssa. Mutta tulos oli sama kuin ennenkin: ei väliä, kumman "tietämässä" paikassa ollaan, jatkosuunta on kuitenkin selvillä. Pienellä ylänkölammella, kun aurinkokin pilkisti sopivasti, pidimme iltapäiväloikoilutauon. Teetä. Lammen vesi oli alhaalla, ja auringon keltaamaa, edellisvuotista rantaheinikkoa katsellessa tuli mieleen lokakuun reissu. Karukorvenkurussa ihastelimme ärrän sointia ja kurun jyrkkyyttä. Niin vain sinnekin oli väkerretty kaivajanmökki. Alkoi kääntyä illaksi. Leiripaikaksi olin kartasta tuumaillut Latnjoaijohkan koillislatvaa. Ennen latvapuroa oli kiinnostava paloaluetta, ja joen jälkeen osuin vaistolla vanhalle, hyvälle leiripaikalle kankaan laidassa. Valmis nuotiosija ja tulipuut purotörmällä, tuulen puolella vankkoja mäntyjä, näköala paloaukean yli tuntureille, telttapaikkoja vaikka muille jakaa. Siinä istuimme ja nuotioimme, ja oli erämainen olo valmiista nuotiosijasta huolimatta. Varhain nukkumaan. Keskiviikko 2.6.2004 Heräsin Kuisman kääntyilyyn viiden kieppeillä, yön taittuessa aamuksi, kylmimpänä hetkenä. Veli ei tarjennut kesäpussissa, jossa nukkuminen oli langennut täksi yöksi hänen osalleen. Meillä oli matkassa kolme varsin erilaista pussia. Talvipussini Carinthia ECC Line 1000 oli hieman hikinen. Vanha kuitupussini Ajungilak Kompakt toimi hyvin. Lafuman 600-grammainen untuvapussi riitti minulle juuri ja juuri, mutta Kuismalle ei. Minua ei enää nukuttanut, joten annoin Kuismalle talvipussin ja lähdin katselemaan aamua nuotiosavun läpi. Oli kirkasta ja linnut aloittelivat. Isäkin tuli siihen. Tällä kertaa osasin odottaa Kuisman heräämistä. Minä pidin auringon nostelusta, hän nukkumisesta. Oli paljon mukavampi aamu. Kun sitten tuli kävelemisen aika, lähdimme aika innoissamme troikkana mäntykangasta. Lämmittelyksi nousimme Latnjoaivin satulaan ja siitä huipulle. Ei tehnyt enää tiukkaa, äkkiä sitä tottuu. Näköalapaikkana Latnjoaivi vetää vertoja Morgam-Viibukselle. Oikeastaan näkymä erämaan yli Kietsimätunturille on komeampikin kuin Morgam-Viibuksen ympärillä kumpuileva maisema ja enimmäkseen peittyvä jokilaakso. Piti siinä puolipilvessä oikein ihmetellä, kulkea edestakaisin helppoa rakkaa, välillä istua itsekseen, välillä äimistellä oikein joukolla. Olisimme kai pidempäänkin viipyneet, mutta tuuli tohisi lakikasan ympärillä, väliin koleastikin. Räystäältä näimme Vaskojoen laakson. Pikkujärvet asettuivat kauniisti kartan kanssa sopusointuun, ja kämpänpaikankin saattoi aavistaa. Sauna jo kutsui, mutta puurajassa pidimme silti teetauon. Oli reissun erämaisin vaihe, komein näköala, hieno ilma. Jo vain piti istua, ja istuminen vaatii teetä, ja leipää, ja suklaata päälle. Rinnettä oli helppo laskeutua Vaskon kämpälle: suuntavaisto oli kalibroitunut vankasti kämppää kohti. Tokihan siinä vastaan tuli myös järveä ja jokea, jänkääkin vähän, mutta aika äkkiä polku ja sitten poroaita - ja kämppä. Avainta lukkoon ja terävälle puolelle taloksi. Sauna lämpiämään, sitten kuistille ihastelemaan alkukesän paljasta maisemaa ja aurinkoa. Hyvään suuntaan oli kämppä laitettu: kuisti antoi Latnjoaijohkan pikkusuvannon yli kaakkoon, kohti komeimpia tuntureita. Persoonallinen kämppä todisti, että 1960-luvun lopulla ja aitoon 1960-luvun tyyliin on osattu rakentaa luontoon kauniisti istuva ja käytännöllinen rakennus. Ei uskoisi, kun katsoo suomalaisia pikkukaupunkeja. Saunottiin, pestiin hikiset alusvaatteet, ja lämpökerrastoissa kekkuloitiin kämpän sisällä ja paistettiin lettuja. Ihmeteltiin vielä rauhaa, otettiin tilkat Laphroaigia ja oljenneltiin viimein patjoille. Torstai 3.6.2004 Päiväretkipäivä. Ei aamukiirettä, ei aamukylmyyttä - vain riemu siitä, että saa herätä juuri täällä, kauniiseen päivään vieläpä. Aamiaseksi voisi tällaisia erikoispäiviä varten kyllä olla jotain erikoista - munia ja pekonia kenties? Pakkasimme pikkurinkan täyteen vaatteita, keittovälineitä, mitä nyt käteen osui, enimmäkseen onneksi tarpeellista, eikä mitään edes unohtunut. Viime hetkellä kaappasin ruoatkin mukaan. Määränpäänä oli Kutusuvannonpää. Alkumatkan harpoimme Vaskon vartta alas. Oli siinä välillä polkukin, muttei kauaa. Seurasimme hirviä. Sitten poroaidalle ja sen vartta jonkin matkaa. Ja sitten rinnettä suoraan itään. En voi suositella reittiä kenellekään: lohkareikkoa, rikkonaisia kalliokumpuja, pehmeää tiheikkökorpea, viimein ylärinteessä poikittaisia soraharjanteita. Väliin toki keijukaisten tanssisali ja kaunis katajaterassi. Oli vieläpä kuuma, ja vedestä hieman nuusaa. Jyrkkä loppurinne tuntui helpolta alkuun verrattuna. Kutusuvannonpää ei näköalapaikkana vedä vertoja Latnjoaiville. Huippu on idässä turhan laakea, eikä Patajoen kurua näy. Mutta ilmaa riittää, ihan hengittää asti. Takaisin lähdimme järkevämpää reittiä, lakiharjannetta. Olin suunnitellut, että paluumatkalla olisi mukavampi säästellä voimia. Ensimmäistä kunnon satulaa olin ennakoinut lounaspaikaksi vedensaannin takia. Satula osoittautui melkoiseksi kanjoniksi. Vesipaikalle emme osuneet ihan heti, mutta viitisenkymmentä metriä alempana jo solisi kiveraoissa, ja kulman takana odotti yllätys: satulakanjoni putosi mahtavaksi lohkarelouhuksi, ja avasi komean näköalan pohjoiseen. Siinä istuimme kuin parvekkeella, järeä kivikko aika kaukana alapuolella, ja laitoimme lounasta. Loppumatkasta päiväretkillä aina väsyttää. Sauna lämpeni nopeasti, ja aurinko paistoi lähes pilvettämältä taivaalta, kun pikkuveikan kanssa istuimme kämpän ulkopöydällä aataminasussa ja katselimme tuntureita. Saunan jälkeen herrastelimme: söimme ulkona. Perjantai 4.6.2004 Aamulla meni siivotessa pitkään. Teimme huolellista työtä, se oli kolmestaan ihan mukavaa. Kämppä jäi parempaan kuntoon, väittäisin, vaikkei huono ollut tullessakaan. Lähdimme seurailemaan Roavvejohkaa ylävirtaan, ja etsiskelimme polkua puolelta jos toiseltakin. Rantaterassit ja kirkasvetinen puro muodostivat monta näkymää, joita joku hienostelija voisi kutsua pittoreskeiksi. Joen haarassa pidimme jo perinteeksi muodostuneen aamiaisentäydennystauon. Suklaata riitti yhä. Rinne Soabbegealdinoaiville meni kevyesti, ja ylärinne riemastutti: loivaa tasankoa, vaikka jalkapalloa pelaisi. Muistutti Muotkan maita. Alamäki kaakkoon oli jo kivikkoisempi, mutta eipä se rinkka enää missään tuntunut. Ravadasjärvelle laskeutuminen veti mieltä hieman matalalle. Ilmavien ylämaiden jälkeen pusikkoa, sitten jo pientä männikköä. Ja se ranta! Takaisin villin luonnon romanttisesta illuusiosta kulttuurimaisemaan. Epäsiistejä nuotionsijoja kahdenkymmenen metrin välein. Polttopuuta ei missään. Kulunutta jäkälikköä. Kaiken kaikkiaan Ravadasjärvi näytti paikalta, jonne joka ikinen merkittyä reittiä kulkeva suuntaa yhden yön "poluttoman" elämysmatkansa. Söimme pikaisesti ja jatkoimme jokea alas. Oi Lapin romantiikkaa: vastaan tuli kahdella mönkijällä selvästi paikallinen, nuori pariskunta, menossa iltaa viettämään, koirakin loikoili tavaratelineellä. Ravadasnjargalla oli hiljaista, ja sesongin varhaisuus näkyi rakenteissa: huoltomiehet eivät olleet vielä ennättäneet asetella virran riepottelemaa siltaa paikoilleen. Mutta eipä tuo meitä haitannut, karskeja eränkävijöitä jo reissun tässä vaiheessa... Viimeistä iltaa vietettiin kirkkaan taivaan alla haikein mielin, hiljaksiin, nuotionsavua väistellen; ja teetä, sitä meni taas litratolkulla. Ehkäpä olisi ollut järkevä kiertää lenkki toiseen suuntaan, tai muuten laittaa viimeinen leiri luonnon - ei retkeilyrakenteiden - helmaan, olisi voinut vielä nauttia täysillä. Lauantai 5.6.2004 Puuroa ja matkaan. Se on aika yksinkertaista tässä vaiheessa matkaa. Oli pilvistynyt ja näytti siltä että alkaisi sataa. Ravadaskönkäälle ei monta askelta ollut, alamäkeä vieläpä, senkun asteli. Se köngäs? Käykääpä katsomassa. Ravadaskönkään maasto on äärimmäisen herkkää kulutukselle, ja kulutusta on paljon, joten on aivan ymmärrettävää, että kulku polun ulkopuolella on kielletty. Mutta polku ja aidat on tehty niin, että köngästä ei näe. Harmi sinänsä, joutui taistelemaan omatunnon kanssa. Tappio. Luvattomilla teillä otin silmälasit pois, polvistuin silokallion yli tasaisena syöksyvän valtavan vesimassan ääreen ja huuhtelin kasvoni. Raikkauden ilmentymiä... Ravadasjärven tuvalla kävimme loikoilemaan ja odottamaan venettä. Jotain kiisselintynkääkin siinä keittelimme, mutta nälkä ei ollut. Liian kevyt aamu. Alkoi sataa. Tuvan ympäristö oli järkyttävän kulunutta. Kuolleeksi polkeutunutta kangasmaastoa riitti tuvalta satakunta metriä joka suuntaan. Alkoi kuulua pörinä, ja vene ajoi laituriin. Kyydissä oli jo muutama äijä. Vedimme liivit päälle ja asetuimme kapoiseen jokiveneeseen nauttimaan sateen levollisuudesta ja kuljettajan varmoista otteista. Liu'uimme pois siitä, joka parhaimmillaan tälläkin reissulla tuntui erämaalta. Ajoimme kotiin Kittilän tietä ja kävin katsomassa Lauttaselän ja Karvaselän vanhoja kämpänpaikkoja. Jäljellä näistä muistorikkaista paikoista oli enää sateen piiskaama piha - kämpät oli siirretty parempaan paikkaan. Mihinkä niistä enää tien vieressä... Sunnuntai 6.6.2004 Keuruulla jo kolmelta.