Vaellus  Lappi 29. Kaldoaivi: Ihan kivaa ja akuutti tunturivitutus 7.-14.4.2004 yksin Reitti: Sevettijärvi - Opukasjärvi - Iisakkijärvi - Rousajärvi - Huikkimajoki - Tsaarajärvi - Tsuomasvaara* - Pulmankijärvi - Kaskamus Laddelasvarri - Uhtsa Tsahppesjavri* - Alaköngäs, sitten bussilla Saariselälle ja siellä Kakslauttanen - Rumakuru (vanha) - Kiilopää Tämä on taas niitä opettavaisia vaellustarinoita. Ja kohtuullisen tosi. Keskiviikko 7.4.2004 Yöjunaan. Torstai 8.4.2004 Kiirastorstai, Opuskasjärven tuvassa. Pitikö lähteä? Miksi kysyn? Ei ollut sitä riemun tunnetta ja jännitystä lähdössä, ei edes matkalla. Rutiinia? Ei sentään, vaan hiljainen varmuus. Vaelluskokemus muuttuu, en minä täältä enää sitä samaa saa kuin ensimmäisillä kerroilla. Mutta yhtä paljon? Pitkä matka junassa, sosiaalinenkin. "Moi, mä oon Ranu", sanoi kuorsaava puuseppä. Konnari kysyi hänen lippuaan kahdesti. Yläpeti oli hiljainen. Ivalon bussissa pikku Osmo puklasi isänsä käteen/syliin. Levoton haju, mutta hatunnosto: hienosti jaksoi isä, ja piirteli lapselle loppumatkan kivoja kuvia. Vastaiskuni: Ivalossa Muorin lounaskahvilassa muusia ja muikkuja ja ruokalehden lukua. Hyvä suomalainen paikka, sellaiset ovat etelässä kuolleet. Piti oikein kiittää. Sevetin bussissa persoonia. Tatuoitu hippi Munkelvanilta; silmäsyyläinen, kalju äijä; Ilkka, joka puhui saamea ja joi puoli pulloa kirkasta. Juteltiin. Tai minä kuuntelin. Sevetin baarilla Kolbman porukkaa, onneksi menossa pois päin, Raja-Jooseppiin. Sanoivat, että Nuorgamissa ei ole lunta. Liisterit pohjaan ja pikataival tänne. Nopsaa! Jäistä järvenpohjaa tasatahdilla. Aurinko laski, selvästi näki, että sää muuttuu huonompaan. Kaksi neitoa ahkioineen seuraksi. Ahman tyttöjä? Perjantai 9.4.2004 Pitkäperjantai, Huikkimajoen kämppä. Tänään alkoi se kolmen päivän räntäsade, jota Kolbman porukka lupaili. Aamulla oli hyvä: myötätuuli ja kunnon pito (kun olin voidellut sukset keskellä Opukasjärveä). Ahkioneidot lähtivät kelkkauraa Skiehtsaraksalle. Pääsin hikeenkin siinä, oli vähän plussalla. Iisakkijärvi tuli pian, pidin lyhyen paussin. Yritin tehdä avantoa, mutta aihio oli jäätynyt neljäkymmentä senttiä paksulti. Riekkoja. Rousajärvelle reitti alkoi nousta tunturiin - tai oikeastaan ylängölle. Tuuli voimistui ja luisto huononi, kun räntä muuttui lumeksi ja lumi tarttui liisteriin. Rousajärvellä kamina päälle ja ruokaa. Kämpälle tuli perhe kelkoilla: Ivalosta äiti, isä ja kahdeksanvuotias poika. Perhe-elämää olivat menossa viettämään Isokivennokan järvelle telttaan. Kuulemma hyvin kalaa. Tuli rajamiehiäkin. Olin jo lähdössä, kun vatsassa alkoi kiertää. Neljä kertaa piti kiirehtiä vessaan. Tunnustelin oloa reilun tunnin laverilla ja otin Imodiumin. Heikko olo oli tulla tänne, mutta tulinpa silti - lyhyt matka ja selvä ura. Avotunturissa viskoi märkää räntää sivulta häijysti. Maisema mustaa, valkoista ja harmaata. Onko tämä jokin talvivaelluskoe? Nyt on hyvä olo: kevyt iltapala, paljon nestettä (jota hain sulasta purosta 400 metrin päästä). Suksista pitäisi varmaan saada liisteri jotenkin pois. Ensi kerralla aineet mukaan. (Akuutin tunturivitutuksen ensioireiden takia autenttinen päiväkirja loppuu tähän, mutta jatkan mukaelmalla.) Lauantai 10.4.2004 Aamulla olin taikamaailmassa. Kymmenen senttiä uutta puuteria, napakka pakkanen, auringonpaiste. Eli edellisen päivän vastakohta. Mutta Huikkimajoen puskienkin läpi näki, että sää on muuttumassa. Edessä aika pitkä huitaisu. Alku ylämäkeen meni ihmeen hyvin vääristä voiteista huolimatta. Suksi pelasi, kun luisutteli. Männyille hyvästit, tasaista ylämäkeä, loivia vaaroja. Taivas veti pilveen ja alkoi sadella ensin kuivaa purua, sitten jalkarättejä. Kistapeljohkan kohdalla oli jo täysi rähinä päällä. Onneksi ei ollut enää pakkasta tuulen lisukkeeksi. Ennen Tsaarajärveä poroaidalle tullessa näkyvyyttä oli juuri ja juuri tolpalta toiselle. Lämpö nousi plussalle, ja alkoi takkala. Poroaidalla pidin pitkän paussin ja mietin, miten patit saisi suksenpohjista. Päätin, että kyllä pari kilometriä käveleekin. Mutta se on raskasta. Tsaarajärvellä olin aika poikki. Makasin ja laitoin ruokaa. Sää parani kuin taikaiskusta, aurinko tuli esiin ja alkoi sulattaa höttölunta tiiviimmäksi. Ahkiotytöt saapuivat järven yli, seurasin heidän paarustustaan tuvan ikkunasta. Mukavia tyttöjä, lainasivat sinoliaan liisterinpoistonesteeksi. Sukset heräsivät henkiin. Moottorikelkka päristi järven poikki, ja päätin lähteä jatkamaan tuoretta jälkeä pitkin Tsuomasvaaralle. Reissun upein väli. Hyvä pito ja luisto, tasainen maasto, aurinkoa, ei tuulta. Ensimmäisellä paussilla takki siirtyi rinkkaan. Erään järven rannassa pidin pitkän tauon ja katselin Kaldoaivia ja aurinkoa. Ei ollut kylmä. Termarista teetä, leivän päälle salamia. Jaksoi hiihtää pitkän järvitaipaleen kämpälle. Tsuomaksen tuvassa oli väkeä - aika iso joukko. Päätin, että telttailen. Mutta suihkussa piti käydä: lämmitin ämpärillisen vettä ja sillä pesin tukan ja nahan tuvan pihamaalla, vaikka pakkanen alkoi jo kiristyä. Hyvä olo. Virittelin teltan hangelle. Sunnuntai 11.4.2004 Tylsä aamu. Kova pakkanen, huurre putoili niskaan kun kömmin teltasta. Kengät olivat koppurana, totta kai. Tsuomasvaaran tuvan oudossa ulkorakennuksessa sain keiteltyä herättämättä muita liiaksi. Sitten taipaleelle. Hyvästit tupien lämmölle: edessä pohjoista ylänköä räntäsateessa ja telttailua. Alku meni vauhdilla aurinkoisessa pakkaskelissä, vaikka tunnelma oli epäröivä. Luossajoen sillalla heitin komeat akat. Niillä tienoin alkoi lumikin vähetä, ja Puollanvarrin huipulta ei enää voinut laskea alas - piti kävellä ja kantaa suksia. Satunnaiset lumilaikut kantoivat jalkamiestä kehnosti. Pulmankijoella pidin ruokatauon. Karu sorapenkere, mökkiläisiä, ruma riippusilta. Mutta virtaavaa vettä, se on hyödyksi, kun keittelee kylmenneellä kaasulla. Aurinko katosi paksujen pilvien taakse; tuuleskeli. Pulmankijärven jäälle piti kävellä, mutta järveä oli mainio hiihtää. Tasatahtia sileällä jäällä sivumyötäiseen. Kaksitoista kilometriä meni että hujahti. Länsirannan kammin ehdin sentään käydä toteamassa lähes romahtaneeksi. Tauon paikka oli siinä, missä kelkkareitti nousee maalle. Tuli ihmeteltyä outoa vuonoa. Jadjojavrrasilta käännyin suoraan länteen ja ylitin tien. Tarkoitus oli oikaista kelkkareitin Nuorgam-pisto. Hanki kesti hyvin nousta Laddelasvarrien väliin kamminmerkin kohdalle, vaikkei uria ollutkaan. Romahtaneelta kammilta oli outo näkymä tunturimaahan: kellertävä valo, vauhdilla ajelehtivat pilvenlongat, yksinäinen tunnelma. Ajatus telttayöstä ei kiehtonut. Keädgejavrilla tuuli pisti jo nojailemaan välillä. Lämpötila oli niukasti pakkasella, vihmoi räntää. Pääsin kelkkauralle, mutta hiihdin mieluummin järvenjäällä. Kelkkauralla oli lumi vähissä - ja missä sitä oli, se upotti. Aloin olla väsynyt ja märkä. Tsahppesjavrin jokirantaa hiihtelin viimeisillä voimilla. Tuuli oli voimistunut entisestään. Uhtsa Tsahppesjavrin luusuassa oli sulaa vettä näkyvissä, laitoin teltan siihen lähelle. Sai toimia nopeasti, ettei palellut. Lähdin vielä löytöretkelle. Etsiskelin karttaan merkittyä "rajavartioston kammia", mutten löytänyt, vaikka koko rannalta oli lumi sulanut. Sen sijaan järven itärannalla oli lukittu kesämökki. Lohduton tunnelma. Teltassa oli kosteaa ja ikävää. Yritin saada keiteltyä absidissa ja järjesteltyä oloni mahdollisimman mukavaksi, mutta kylmässä käkkiminen alkoi ottaa päähän. Myrskytuuli paukutti telttakangasta, yritin turhaan saada unen päästä kiinni. Maanantai 12.4.2004 Yön ja aamun tunnelmia on vaikea kuvailla. Teltta piti niin kovaa ääntä, että en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä makasin valveilla ja mietin erämaata ja yksinäisyyttä. Välillä vaivuin eräänlaiseen horteeseen ja koin unenomaisia hallusinaatioita: kelkkaporukka ajoi teltan viereen ja hiiviskeli aseiden kanssa; strutsin kokoinen riekko kiroili; joki vyöryi ylitse. Yöllä piti näiden harhojen keskellä käydä kusellakin. Yllättävän pimeää, kova tuuli, kostea sade. Ja takaisin märkään telttaan. Niinä yön hetkinä reissun jatkaminen tuntui täysin järjettömältä ajatukselta. Motivaatio lähteä talvivaellukselle oli ollut pieni; isä ei ollut päässyt mukaan; sää ja tuntematon erämaa olivat (muka!) koetelleet. Mitä hemmettiä minä täällä teen? Tiesin silti koko ajan, että minkäänlaista vaaraa ei ollut. Olisin kestänyt paljon pahempiakin olosuhteita. Kelkkauraa pitkin pääsisin helposti tavoitteeseen eli Utsjoelle. Matkan varrella olisi kaksi hyvää kammia. Eväitä riittäisi vielä vaikka kuinka. Ja mitä vähemmän lunta, sitä vähemmän se upottaa. Mutta silti: entä jos lähtisin kotiin? Kun enää en jaksanut maata selälläni, laitoin aamiaista. Tuuli oli kasannut märkää lunta teltan kupeeseen ja muuallekin, epätasaisesti. Valo oli epätodellisen kelmeä. Katselin lounaaseen: kelkkareitti sukelsi kahden tumman vaaran välistä. Vielä rinkka selässäkin mietin, mihin sukseni suuntaan: Tenon tielle parin kilometrin päähän? Vai jatkaisinko tulevia päiviä viettämään Vaisjoen kehutulle kammille? Näin jälkikäteen ajatellen tein väärän valinnan. Minä olen oppinut tuntemaan vaeltamisen psykologiaa sen verran, että osaan odottaa tällaisiakin tunnelmia. Miksi sitten lähdin kotiin? Diagnoosi: akuutti tunturivitutus. Hoito: kaupunkilomaa ja muutama onnistunut pikkuretki. Parempi hoito: jatka matkaa. Minua kaduttaa, mitä menetin: se tunne, kun hiihtäessä lämpenee aamukylmyydestä; iltapäivän paistattelu kammin seinustalla; uudet pyryt ja niiden jälkeen aukeava taivas; termoksen makea tee; pärjääminen. Pudottelin siis yhä niukemmiksi käyviä lumia pitkin Tenon varteen ja odotin bussia Alakönkään kioskilla. Tuulensuojassa tarkeni. Aurinko alkoi paistaa ja Tenon jääpaadet tekivät vaikutuksen. Mietin jo, lähdenkö takaisin. Bussissa kypsyi ajatus olla vielä yksi yö: käydä katselemassa Saariselän tuttuja maisemia. Ivalossa huoltoaseman seisovaan pöytään, seuraavaan bussiin ja Laanilan kohdalla pois. Saariselällä sanoivat, että oli ollut upea sää koko viikon. Jäämeren läheisyys ilmeisesti suoltaa Kaldoaivin erämaahan räntää ja tuulta ja pilviä. Hiki päässä hiihdin Kiilopäälle ja vielä tunturien yli Rumakurun tuvalle. Polttopuut olivat yhtä märkiä kuin viime kerrallakin, ja uni yhtä sakeaa. Tiistai 13.4.2004 Aamun väkevässä auringossa oli taas hyvä nousta Kiilopään harjanteelle ja laskea sitten tunturikeskukseen. Mutta takaraivossa oli niin vahvana tunne reissun epäonnistumisesta, että siihen ei aurinkokaan auttanut, eivät miljardit hankitimantit. Bussiin ja junaan. Keskiviikko 14.4.2004 Kaupunkilomaa: tuntut paljon paremmalta kuin räntäsateessa telttailu.