Vaellus  Lappi 26. Pyhä-Luosto Classic 14.-16.8.2003 yksin Reitti: Luosto, Stora Enson kämppä - Ukko-Luoston huippu - Torvisen maja - Pyhälatva-aavan laavu - Pikku-Luosto - Stora Enso; Pyhän Revontulikappeli - Karhunjuomalampi - Isokuru - Pikkukuru - Haarainselkä - Peurakeron huippu - Huttuloma - Kapusta - Rykimäkuru* - Stora Enso Tuli työmatka Pyhä-Luostolle, kun RSO esiintyi siellä ja minulle lankesi toimitustyö. Omalaatuinen, suuritöinen konsertti: paljon haastatteluja ja työstettäviä spiikkejä, edustushommaa, vaikutuksen tekemistä ja vaikuttumista. Kalevi Ahon Luosto-sinfonia, Ukko-Luoston ulkoilmakonserttisali ja sateenuhka. Töitä, töitä. Sinfonia oli hyvä, konsertti onnistui ja ilma täydensi juhlan. Mutta vaeltamisestahan nyt piti puhua. Mukaan reissulle otin tietenkin välineet ihan yöretkeen... Torstai 14.8.2003 Työpäivän jälkeen iltalenkki. Oli hyvä pilvipouta, ja ajattelin juosta Yli-Luoston kämpälle ja takaisin, mutta toisin kävi: ylämaastossa kulkeva tunturipolku oli sen verran huono, että jalat olivat muusina jo Luostonlomassa. Jatkoin juoksentelua paluusuuntaan pitkin vaellusluontopolkua. Laavulla oli määrä juoda, mutta kuivan kesän jäljiltä puro oli kuiva (mutta suo sen ympärillä niin märkää, että lenkkarit kastuivat...). Vasta paluumatkalla Ukko-Luoston koillisrinteen laavulla sain juodakseni, se oli sitten sitäkin parempaa lähdevettä. Jo tällä tavalla juosten Luoston ja Pyhän tunturikyömyt tekivät valtavan vaikutuksen. Että osaakin jängästä aivan suoraan nousta niin jyhkeää muotoa! Perjantai 15.8.2003 Aamulla musiikkiuutisraportti, spiikkejä, atmosfääriä nauhalle, puheluita Radion uutistoimitukseen. Ja sitten, yhtäkkiä, vapaata. Soitan pomolle: "Tulen huomisaamuna, minun puolestani homma siihen asti paketissa." Selvittelen aikatauluja. Ei tarvitse ottaa taksia Pyhälle, bussi lähtee pian. Pakkaan nopeasti, juoksen vaelluskengät jalassa kilometrin kauppaan ja bussille, ehdinkin juuri ja juuri. Kaupan pihalla paikalliset juttelevat keskenään sinfoniasta: "Kyllä meinas karvat nousta pystyyn harjotuksissa ku se alako, ensin rumpua tuolta ja sitte tuolta, ihan ko tunturissa oisit ollu." Hyppäsin pois Revontulikappelin kohdalla ja lähdin reippaasti alamaareittiä pitkin kohti Karhunjuomalampea. Pihalla join huikat, ja nuori vaeltajapari ihmetteli kiireistä menoa ja asusteita: juoksutrikoot, windstopperpyöräilytakki, pikkureppu. Yritin vastustella: nyt on pakkorako, Pyhä-Luosto on nähtävä päivässä, kun ei muuten ehdi. Isokurun rinteessä oli työmaa: MH:n miehet olivat rakentaneet uudet portaat ja polttivat vanhoja. Vastaan alkoi lappaa väkeä, oli japanilaista, saksalaista ja muutama suomalainenkin. Kurun pohjalla vastaan tuli lapsiperhe. 3- ja 6-vuotiaat lapset taapersivat reippaasti reittiä, joka oli toki osaksi pitkostettu, mutta sisälsi myös melkoisia kiviröykkiöitä. Isokurun laavulla pidin tauon, samoin Pikkukurun tulipaikalla. Kun tarkoituksena on kävellä paljon ja pitkään, tauotus on mietittävä. Pikkukurulta jatkoin Tunturiaavan yli Haarainselkään. Sinne oli merkitty autiotupa, joka jostain syystä oli jäänyt Jouni Laaksoselta huomaamatta - ei merkintää kirjassa, ei edes verkossa. Suo oli kuiva ja aurinkoinen, ja Tunturiojasta pääsi hiihtoreitin kohdalta yli pitkin siltaa. Haarainselän tupa oli pieni mutta hyvä, vesi vain piti kantaa pitkältä. Tallensin tiedot. Tunturilammella huusi joutsenpari. Alamaita kulkeva poluton hiihtoura ei oikein napannut, ja päätin nousta tunturipolulle. Peurakero osoitti, kuinka mahtavia ovat täkäläiset suhteelliset korkeuserot: kaksi ja puolisataa metriä, kaksi ja puoli kilometriä. Näköala kesti katsetta parikymmentä minuuttia. Näkyihän sieltä hakkuitakin, mutta enemmän silti suota ja sen takana vaaraa. Huttulomalla oli sitten syötävä. Kaminaan en tehnyt tulta, mutta havaitsinpa silti, että kolme tulenohjauslevyä lojui irrotettuna lattialla. Niitä asetellessa meni naama nokeen ja kädet. Vaan mikäpä oli peseytyessä, kun lähteessä riitti kunnon vettä. Huttutunturin viertä jatkoin Kapustalle. Ei tuntunut matka jaloissa, ei mielessä. Kapustan kaivo epäilytti, oli kuivan kesän jälkeen ikävän ruosteessa. Hiljaisuus pisti miettimään, miksei maisemissa pistellyt tusinakaupalla muita patikoitsijoita. Keittelin teet ruostevedestä ja olin onnellinen. Reitti jatkui Latvavaaran ylänköä pitkin vielä pätkän verran. Vieläkään ei tuntunut matka. Pysäytin viimein Rykimäkurulle. Tarkistin päivätuvan, mutta se ei houkuttanut yöpymään. Sinänsä asiallinen kämppä haisi hieman tunkkaiselta, ja "joka kuukausi yksi yö ulkona" -periaate edellytti ulkona nukkumista. Hyttysiäkään ei ollut, joten viritin yöneuvot laavulle. Lauantai 16.8.2003 Kello herätti puoli viideltä. Sillä tavalla piti itseään rankaista, että ehtisi seitsemäksi kämpille ja yhdeksäksi seuraamaan orkesterin kenraalia. Mainio Exped-untuva-alustani oli tyhjentynyt melkein kokonaan ja lantio kolusi laavun lattiaa. Ei tuntunut hyvältä: kalliissa alustassa reikä ja pää täynnä unihiekkaa. Keittelin pika-aamiaista kaasulla. Oli erittäin kylmä, pari astetta plussalla, se yön kolein hetki ennen auringonnousua, ja kaasupullo tikistyi kylmyyteen. Sain sentään puuron väännettyä, ja lähdin paarustamaan. Unihorteessa, pitkän edellisen päivämatkan jälkeen, soralla päällystettyä leveää polkua - ei tuntunut hyvältä sekään, mutta lämpenin sentään. Ametistikaivos ja Lampivaaran latukahvila olivat yhtä hyytäviä kuin Lapin autiot matkailurakennelmat aina. Konserttisalin parkkipaikalla könötti traktorin vetämä violetti kaivosjuna kuin kuollut dinosaurus. Mutta suihku kämpillä viritti elonhengen taas, ja kolmella kahvikupillisella silattu aamiainen hotellilla viimeisteli hyvän päivän. Voisi olla asiallinen paikka palata paremmalla ajalla.