Vaellus  Lappi 23. Saariselkä: Samin kanssa paremmin 26.5.-2.6.2002 Sami Matinahon (ent. Nurminen) kanssa Reitti: Raja-Jooseppi - Kolmokkioja - Kiertämäpäät - Kiertämäjärvi - Valvontatupa - Anteri - Anterinmukka - (>Rovapää - Kuikkapää - Maalpurinojan putous) - Vongoivan kammi - Vongoiva - Tyyrojan länsilatva - Tyyroja - Tahvontupa - Auhtijoenselkä - Jaurujoen latva - Repoaavan laita - Viinavaara - Kirakkavaara - Hammaskota - Hammaskuru - Ylemmät Kärppäjärvet - Hietapään rinne - Sokosti - Luirojärvi - Ampupäät - Puro Ampupäiden länsirinteellä - Tuiskukuru - Vintilätunturin kuve - Aitaoja - Aitavaara - Tammakkolammen kammi - Ruijan polkua Kiilopäälle Kuvat 1     Kuvat 2 Sami halusi lähteä vaeltamaan. Hänellä oli töiden välissä koko toukokuu lomaa. No ilman muuta! Oikeastaan minulla ei olisi ollut reissuun varaa, mutta en osaa ajatella sellaisia. Pohdimme kovasti kohdetta, koska varhainen aika tarkoittaa usein hankalia jokia, soita ja hankia. Painotin Samille suunnitelmissa, että vaelluksen kohdetta pitää voida muuttaa viimeiseen asti. Itse vastustin Saariselkää, mutta Sami perusteli: aikaa niukasti, joten perille pitää päästä nopeasti; Saariselkä on kuivaa vedenjakajaseutua, mikä on hyvä keväällä. Ja lisäksi hän esitteli reitin, joka kiersi mukavasti uusien maisemien ja komeimpien nähtävyyksien kautta. Lensin ensimmäistä kertaa Lappiin - ja toista kertaa elämässäni. Oli täysin selkeää, ja näimme koko Suomen: Helsingin, Espoon, Keuruun (!!!), Kalajoen, kaiken! Varusteista: yläkaarettomat ysinollakutoset ei telttaa Samin pikkukaasukeitin ei gorehousuja vaan sadelahkeet 1. päivä Ivalossa kävimme pitsalla ja jatkoimme venäläisellä postibussilla Raja-Jooseppiin. Lähdimme kävelemään joskus neljän aikoihin iltapäivällä. Ilma oli kuuma ja täysin selkeä. Peruspolulta sain houkuteltua Samin Kiertämäpäiden huipulle. Näkymä lumen laikuttamille Saariselän komeimmille tuntureille. Komeimpia maisemia koko alueella. Gepsistä huolimatta onnistuin laskeutumaan ohi Kiertämäjärven tuvasta. Laitoimme ruokaa ja jatkoimme pian matkaa, sillä sitä oli jäljellä tarpeettoman paljon. Sami sanoi, että jos hän oolisi liikkunut yksin, siihen olisi jäänyt. Tukkitietä tarvoimme ja alkoi tulla viileä, jopa kylmä ihan hanskojen laittamiseen asti. Mutta pimeä ei tullut. Olimme Anterinmukalla joskus ennen kolmea ja lämmitimme saunan. Kaunis oli aamun kajo ja uintihetki, vaikka sauna jäi hieman kylmäksi. Tuvalla oli pariskunta koirineen. 2. päivä Yhdentoista kieppeissä olimme jo innolla ylhäällä. Kaarreojasta yli ja Rovapäälle! Ja selännettä edelleen Kuikkapäälle. Pilvetön taivas, pehmeä, lumeton nummi, ei liian kuuma. Kuikkapään kirjaan taituroimme nimemme. Maalpurinojan putouksesta olin kuullut, sehän piti käydä tarkistamassa. Niin oli jo vesi laskenut tulvahuipusta, että väkevyyttä ei virrassa ollut, mutta kauneutta sitäkin enemmän. Viileä ja varjoinen oli lampi putouksen alla, mutta virran varrella oli myös täydellisiä leiripaikkoja. Vongoivalle nousimme Kielitunturin pohjoispuolta, minä kun olin eteläpuolta kulkenut jo liikaa. Sami ei halunnut huipulle. Vongoivan kota oli Samille elämys ja minullekin rakas paikka. 3. päivä Sami oli hereillä paljon ennen minua, miten lie nukutti meikäläistä niin makeasti. Ilma oli edelleen upea, täysin pilvetön ja lämmin. Laitoimme aamiaista ilman paitaa. Vongoivan itähuipulle noustessa ennätti tulla hiki, pidimme aamiaisentäydennystauon huipulla. Itse Vongoivakin tuli huiputettua, taisi olla minulle kolmas kerta. Huipulta alas sai harppoa komeaa lumihankea. Tyyrojan latvoilla puurajan yläpuolella laitoimme pestopastaa ja köllöttelimme, oli hyvä olla. Tahvolle emme kulkeneet Tyyrojan iäpuolen polkua vaan puron pohjaa pitkin, siellä oli taianomainen, karhunhajuinen tunnelma. Sortuneet puut tosin hidastivat, ja puron joutui ylittämään parikymmentä kertaa. Tahvontuvala majoituimme itseksemme, rohkenimme käyttää varaustuvan puolta, kun muitakaan varaajia ei ollut maisemissa. Se Tahvon sauna... 4. päivä Nukuimme pitkään, pihaan tuli jo päivämatkansa tehnyt eli yöllä vaeltava herrasmies. Poistuimme paikalta, seuraa ei olisi tarvittu. Päivän tavoitteena oli käydä katsomassa Repoaavan reunalta Sompion ikiaikaista suomaisemaa. Auhtijoenselälle oli hikistä nousta, lämpö oli taas parinkymmenen kieppeillä. Selän rutikuiva, harva männikkö oli puuduttavaa kävellä, mutta muuttui vähitellen märäksi sekametsäksi ja vihdoin korveksi. Laskeuduimme Jaurun latvalle, erämaajoki oli kutistunut yli hypättäväksi suopuroksi. Laitoimme ruokaa Jaurun suojuotin pohjoisportaalla. Keittelimme tulilla - kun kerran vielä olimme Kemi-Sompion erämaaosassa ja tulenteko sallittua. Metsäpalovaaran saattoi aistia, ja tein nuotion märkään suohon. Oli hieman hankala pidellä keitistankoa. Jatkoimme Jaurun pohjoispuolella, joka oli kuivaa, tasaista, hiekkapohjaista mäntykangasta, täynnä upeita leiripaikkoja. Vähitellen maasto alkoi kastua, ja Sami jo hieman tuskastuikin. Satuimme aavan reunaan oivassa kohdassa. Kuiva mäntykangas muodosti upean niemekkeen, ja suolle kankaalta laskeutui parin metrin luiska. Istuimme ja katsoimme, joimme vettä. Ilma väreili. Vähitellen aloin ihmetellä kankaan reunalla tasaisin välein ammottavia kuoppia. Syvimmät olivat edelleen reilun metrin syviä ja halkaisijaltaan kolmisen metriä, vaikka kaivuuhommista oli oman arvioni mukaan sataviisikymmentä vuotta. Kaikkiaan kuoppia oli parinsadan metrin alueella siistissä jonossa. Ilmeisesti olimme sattuneet Sompiolaisten peruranmetsästyskulttuurin jäänteille, viepperhaudoille. Hammaskodalle oli rikkonaista maastoa, mutta sen verran oli reipasta voimaa, että nousimme sekä Viinavaaralle että Kirakkavaaralle. Erityisesti Kirakkavaaralta oli komeammat näkymät kuin korkeuskäyrien perusteella voisi kuvitella. sekä Vuomapään massiivi että Sompion suot näkyivät upeasti. Iltaruoan söimme perinteikkäällä Hammaskodalla, mutta jatkoimme yöksi hieman tympeälle autiotuvalle. Kodassa meni nopeati nenä tukkoon molemmilta. Parin kilometrin etapilla Sami selitti eläkevakuutusasioitaan. Huomasin, että elämäntilanteemme ovat todella erilaiset - minulla raha riittää juuri ja juuri tavallisesti ruokaan - ja aina vaelluksiin. Mutta pienet erot eivät estä erätoveruutta, vaan lujittavat sitä. 5. päivä Ei tällä kertaa Hammastunturin hirmuinen myyrä nakertanut yöunta. Lähdimme edelleen upeassa säässä tarpomaan kesäreittiä pohjoisille Kärppäjärville. Minulla alkoivat olla polvet hieman kipeinä, lepopäivä tähän väliin olisi tehnyt poikaa, mutta työt eivät kertakaikkiaan antaneet myöten pidempää reissua. Laitoimme nuotiopaikalla ruokaa ja luimme tekstiviestejä. Jokin mystinen hinku - jo autiotuvalla huolellisesti harkittu... - sai meidät nousemaan Hietapään itäsivuitse Sokostin massiiville. Rakkarinnettä katkoivat viisikymmentä metriä leveät lumijuonteet. Alhaalla lumi ei upottanut. Huipun lähellä lunta oli enemmän ja pari kertaa upposin vesirajaa myöten. Kuljimme jyrkkää harjannetta, ja yhtäkkiä huomasin käveleväni tuulen puhaltaman lumilipan päällä. Taakse katsoessa huomasi, että lipan alle jäi epämukavan paljon ilmaa, vaikka eivät nämä mitään alppeja olekaan. Huipulla keskityin auringon ottamiseen pelkissä kalsareissa - ja polvien lepuuttamiseen. Otin pari buranaa. Sami kävi tukiasemamökillä. Katselimme Lokan altaan jossain saaressa tai niemessä yltyvää metsäpaloa, joka ei kuitenkaan levinnyt. Ei ollut kiire mihinkään muuhun kuin saunaan. Alamäessä polvet tekivät kipeää, mutta oloa helpotti kummasti, kun muisti, että ovat ne pahempinakin olleet. Idealside auttoi yllättävän paljon. Ei ollut Luirolla tungosta, Rajan kämpällä köllöttelimme kahdestaan, Hilttonilla oli muutama retkeilijä. 6. päivä Edelleen oli täydellinen sää. Heräsimme taas melko myöhään, vaikka aikaisinkin olisi voinut. Painostin Samia kulkemaan Ampupäiden välistä reittiä, jota en ennen ollut käyttänyt. Jätimme rinkat satulaan ja kävimme etelähuipulla. Alarinteen havupuurajalla laitoimme ruokaa, kun sopiva puro sattui kohdalle. Ei huvittanut autiotupaelämä. Tarvoimme silti Tuiskukurun tuvan kautta ja siitä edelleen perusreittiä Vintilätunturin itäkielelle. Vauhti oli valtava eivätkä polvet vaivanneet, tasaista kun oli. Mutta Aitaojaan laskeutuminen teki kutaa. Ymmärsimme, miksi sitä sanotaan Aitaojaksi - sehän on melkoinen maastoeste jyrkänteineen ja pohjalouhikoineen. Aitavaara oli tylsää, hieman märkäpohjaista sekametsää ja Tammakkolammen lähestyessä maasto muuttui hankalaksi ja eksyttäväksi. Gepsistä oli sekä huvia että hyötyä, Aitaojan kuoppa näytti korkeusruudulta aika tylyltä. Kammi oli upea, maisema ja ilma myös. Teimme muisteluretken nyttemmin jo palaneen kodan paikalle Kopsusjärven rantaan. Kodassa nukuimme ensimmäisellä ja surkeasti epäonnistuneella hiihtovaelluksellamme Samin kanssa maaliskuussa 1996. Ennen nukkumaan käymistä kertasimme koko retken mielessämme ja juttelimme kokemuksesta. Tulimme siihen tulokseen, että tätä retkeä kelpaisi tulevina, tylsinä työpäivinä muistella muutenkin kuin opetusmielessä. 7. päivä Heräsimme ensimmäistä kertaa reissun aikana aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä Kiilopäälle ja suihkuun - ja lentokenttäkuljetukseen. Tarvoimme Kopsusojan kivistä saksalaistietä hieman tylsinä ja käännyimme Ruijan polulle. Polku kulki helppoja maastoja ja oli muutenkin mukavampaa taivaltaa. Sää alkoi osoittaa huononemisen merkkejä. Aurinko veti pilveen ja alkoi tuulla navakasti, pikkuriikkisen taisi sadettakin ripsauttaa. Me olimme varsin iloissamme, sillä pois on helpompi lähteä huonossa säässä. Viimeinen pikitiepätkä Kiilopäälle oli tympeä ja raskas, mutta fiilis oli silti korkealla. Etelässä oli kuuma, ja työt hermostuttivat.