Vaellus  Lappi 21. Pallastunturi: Puikkosuksilla hangessa ja viimassa 25.-29.1.2002 Yksin Reitti: Jerisjärvi - Mustavaara - Pallashotelli - Lukittu porokämppä - Pallashotelli - Mäntyrova - Pallashotelli - Palkaskuru - Pyhäkurun laavu - Vuontisjärven kota - Vuontispirtti Tämä oli sellainen opettavainen vaellus. Itse asiassa ainoa, jolla minulle olisi voinut sattua jotain. En nyt voi kehua, että olisin mitenkään vaarassa ollut, mutta marginaalit olivat aivan liian pienet. Tulin jopa tehneeksi vaellusurani (toistaiseksi) typerimmän ja uhkarohkeimman päätöksen, josta onneksi ei koitunut sen suurempia ongelmia. Näin jälkikäteen nolottaa aika tavalla koko reissu, mutta kirjoitan sen kuitenkin tähän, opiksi ja ojennukseksi. Ne myönteiset kokemukset: Löysin uuden rajan. Näin helmikuisen kuutamon ja auringon. Kävelin tunturin yli. Goretakki jäätyi. Perjantai 25.1.2002 Sivarikeikka alkoi olla lopuillaan, ja viimeiset litterat (aivan, sivari saa niitä mihin tahansa) ja viimeiset vapaat (aivan, sivari saa niitä helkkarin paljon) piti käyttää johonkin. Kuukautta aiemmin olin isän kanssa ottanut tuntumaa kaamokseen, sitä piti saada lisää. Hetta-Pallas? Sopivan turvallinen, kämppiä, uriakin varmaan. Suunnittelin kiertoreitin: Jerishotelli - Mustavaara - Nammalakuru - Mustakero tai Keimiöjärvi - Jerishotelli. Ensimmäinen virhe: En kysellut keneltäkään, miten kelkkauria kulkee. Varustepuolella teki tiukkaa - minulla ei edelleenkään ollut kunnon talvivehkeitä. Turussa oli vain SNS-profiilin monot. Soitin Jerishotellille, kysyin, oliko heillä niihin suksia. Oli kuulemma. Otin siis omat monot, olisipa ainakin jotain luotettavaa mukana. Pakkasin 30 litran Deuter Transalpine -reppuun vanhan syysmakuupussini (Toinen virhe: olisi pitänyt lainata jonkin kiven alta kunnon talvipussi), kirveen, pakin, ruokaa ja varalämpökerraston. Bussi ajoi huomaamatta Hotelli Jeriksen ohi, ja hoksasin pysäyttää sen vasta reilun puolen kilometrin päässä. Hyppäsin ulos ja aloin palella. Kirkas taivas, parikymmentä astetta pakkasta. Ohi ajoi auto, liftasin sen kyytiin (!). Olisihan tuon kävellytkin, mutta kun oli matkavaatteet. Hotellilla vaihdoin kamppeet vessassa ja suuntasin suksivarastolle. Kolmas virhe: Ei, heillä ei ollut SNS-profiilin suksia. Jouduin tyytymään liian suuriin, nuljuviin turistimonoihin Rottefellan latusiteellä, puikkosuksiin ja halpissauvoihin. Ei hyvä. Lähdin hiihtelemään, pimenevään iltaan oli hyvä mennä. Latu muuttui pian kelkkauraksi, jolla monojen ja suksien nuljumisen alkoi huomata, mutta mitäpä siitä. Sammaltunturin kupeelta näki auringonlaskun. Pastellivärejä, kynttiläkuusia, tyyntäkin, kunnon talvi. Mustavaaran kämpän saha oli huono ja puutilanne kehno. Väkivallalla sain rakennusjätteistä pilkottua kunnon tulipuut takkaan: kaminaa ei kämpässä ollut. Vettä löytyi helposti puronnäköisestä notkelmasta yli metrisen lumen alta. Väsäilin iltaruoat pakilla ja takkatulella, kävin nukkumaan. Kertaalleen heräsin yöllä, palelsi. Tein uudet tulet ja jatkoin unia. Lauantai 26.1.2002 Heräsin kylmään ja ajattelin, että on aamu. Oli alkanut tuuleskella, sen kuuli selvästi, kuuset tohisivat. Puuron, kiisselin ja teen laittaminen pakilla oli temppuilua, teehen tuli hieman hiutaleita mukaan. Laitoin termospullon täyteen. Hiihtelin siinä sitten Hangaskurunojaa, tien ja Pyhäjoen yli ja edelleen Killinpoikainjärville. Ihmettelin, kun aamu ei alkanut valjeta, ja katsoin kelloa. Puoli seitsemän. Olin herännyt paljon ennen viittä. Tuuli navakasti, mutta ura oli hyvä hiihtää, ja tunnelmassa oli voimaa. Hotelli Pallaksen piha näytti hyytävän kylmältä. Katulamput paloivat, yhdessä ikkunassa oli himmeä valo, pihassa yksi auto, tunturit näyttivät julmilta ja tuuli pääsi pihalla viiltämään vapaasti. Kyhjöttelin portailla tuulensuojassa ja katselin korkeita keroja. Neljäs virhe: Enpä ollut tullut katsoneeksi hotellin aukioloaikoja - paikka oli vankasti kiinni. Vaan eipä mitään, piti lähteä koittamaan Palkaskurua pitkin tunturin yli ja itäpuolen talvireitille. Suljin goretakin kaikki aukot, vedin balaclavan päähän ja otin suunnan kohti rinteen porokämppää - elättelin toiveita, että se olisi auki ja voisin laittaa siellä ruokaa. Harvassa tunturikoivikossa pysyi juuri ja juuri pystyssä. Nuljuvilla suksilla oli hankala liikkua: välillä oli kovaa, tuulen pakkaamaa pintaa, välillä kinoksia. Viides virhe: Porokämppä oli kiinni. Värjöttelin tuulensuojassa ja ihmettelin takin tankeutta. Huomasin, että hiki oli jäätynyt jääkerrokseksi verkkovuoreen ja sen alle. Hikiset hiihtohanskatkin jäätyivät koppuroiksi tauolla, ja niitä oli ihan oikeasti vaikea saada takaisin käteen. Ei riittänyt meikäläisen kovuus lähteä uhmaamaan helmikuisia, kylmiä ja tuulisia tuntureita - ainakaan huonosti nukkuneena, ilman lämmintä ruokaa, termospullossa vain pohjat. Päätin lasketella Mäntyrovan kämpälle odottelemaan. Outamaissa oli tyyntä ja turvallista. Tulin tuvalle aamukymmeneltä, siellä oli äijäpari nukkumassa, olivat tulleet viime yönä. Kävinpä minäkin nukkumaan, toipumaan helmikuisen Lapin aiheuttamasta järkytyksestä. Vettä sai hakea aika kaukaa, mutta löysin sentään. Äijät lähtivät jatkamaan, ja jäin itsekseni istumaan ja iltaa viettämään, tuulta kuuntelemaan. Sunnuntai 27.1.2002 Heräsin kuuden kieppeissä, silti yli kaksitoista tuntia nukkuneena. Tuuli vähemmän kuin edellisenä päivänä. Kuudes virhe: En lähtenyt takaisin Sammaltunturin maastoihin, avoimille urille, vaan päätin yrittää Nammalakuruun. Kyllä sieltä sitten jollakin konstilla takaisin pääsisi. Hotelli Pallaksen pihassa tuuli kuitenkin navakasti. Kiinnitin sukset reppuun, sillä niistä olisi ollut paljakassa pelkkää haittaa, ja laittauduin matkaan. Itse asiassa goretakin sisällä tuntui mukavalta ja turvalliselta. Harkitsin hetken, että kulkisin kesäreittiä: siellä lumi olisi tiiviiksi pakkautunutta ja pääsisin nousemaan ylämäet jalan ja laskemaan suksilla alamäet. Seitsemäs virhe: "Turvallisuuden takia" päätin silti mennä itäpuolen talvireittiä. Siinä kohtaa, kun Palkaskuru kääntyy alamäeksi, päätin laittaa sukset takaisin jalkaan. Mutta yllätys: toinen sidepä ei suostunutkaan menemään kiinni. Ähelsin sitä varttitunnin tuulessa ja tuiskussa paljain käsin, mutta ei auttanut. Siinä kohtaa tein sitten vaellusurani uhkarohkeimman päätöksen. Päätin laskea yhdellä suksella metsän suojaan sidettä korjaamaan - mutta eteenpäin, ei takaisin hotelli Pallaksen pihaan!!! Oudassa sitten järkikin toimi paremmin. En yrittänyt tunkea jalkaa siteeseen, vaan otin monon irti ja yritin laittaa sitä. Jalan suojaksi laitoin muovipussin, sillä (Kahdeksas virhe:) kakkoskenkiä minulla ei ollut. Huomasin, että Rottefellan siteen metallikieli oli vääntynyt. Kampesin sen puukolla kohdalleen. (Vaelluspuukkoni kärkeen tuli tässä rytäkässä iso lohkeama, joka aina ja jatkuvasti muistuttaa minua typerästä koheltamisesta). Mono meni siteeseen, ja pääsin jatkamaan. Alamäen jälkeen karu totuus paljastui. Talvireittiä ei ollut ajettu kelkalla herran aikoihin. Umpihankea oli neljäkymmentä senttiä paksusti ja Nammalalle kenties kymmenen kilometriä pitkästi. Maasto oli terävästi kumpuilevaa. Puikkosukset ja nuljumonot olivat siihen tilanteeseen mahdollisimman huonot. Mitäpä noista vastoinkäymisistä. Päätin jatkaa. Eteneminen oli äärimmäisen raskasta. Suksista ei ollut juuri mitään hyötyä, mutta ilman niitä (kokeilin kyllä) upposi alkutalvisen kelkkaurankin läpi. Se kelkkaura erottui vain juuri ja juuri. Evakuoituminen itäiselle maantielle kävi mielessä, mutta vain kävi. Pyhäkurun laavulla hieman ennen Sarvijärveä pysähdyin ruokatauolle. Tein kunnon koivuhaloista isot tulet, keittelin pakissa ensin blåband-muonaa ja sitten teetä. Tiedostin kyllä kuivumisen riskin: en ollut aamun jälkeen juonut kuin termospullollisen. (Yhdeksäs virhe:) Silti join vain puoli pakillista ja täytin termarin. Oli muka hankala sulattaa vettä lumesta. Sarvijärven jälkeen alkoi näyttää paremmalta, sillä löysin tuoreen kelkkauran. Hetken kiemurreltuaan se suuntasi talvireitille, kuten pitikin. Eteneminen tuntui vaihteeksi ylettömän helpolta, vaikka väsyttikin ankarasti. Nammalakurun haarassa iski karumpi todellisuus - sinne meni vain lähes täysin umpeen satanut ura. (Kymmenes virhe:) Päätin kuitenkin yrittää. Kurulle olisi yli 200 metriä nousua kolmen kilometrin matkalla. Noin neljänsadan metrin päässä, kun havumetsä alkoi antaa tilaa tunturikoivulle, ura katosi kokonaan. Mäki kävi aiempaa jyrkemmäksi ja lunta oli enemmän - ja se oli upottavaa. Eteneminen kävi lähes mahdottomaksi. Suksien kanssa upposin yli polven, mikä teki jyrkistä ylämäistä kohtuuttomia maastoesteitä. Kokeilin rämpiä ilman suksia, mutta hanki upotti nivusiin. Kirkas täysikuu nousi valaisemaan synkkää yritystä. Yritin aika pitkään, monta tuntia. Sitten löytyi se raja. Katsoin pakkaskuutamoa hankeen uponneena, sauvoihin nojaten. Tarkistin gps-paikantimesta ajan ja matkan: viimeisen puolentoista tunnin aikana viisisataa metriä. Sitä menoa kämpälle kestäisi viitisen tuntia, mutta olin jo aivan poikki. Päättelin, että en varmasti jaksaisi paljakalle asti, missä meno helpottuisi, eikä jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palata uralle. Alamäkeen ja valmista uraa pitkin se vei kymmenisen minuuttia. Vuontisjärven rannan hirsikodalla keitin taas pakillisen teetä. Olin aivan poikki. Kaikki vaatteet olivat märät. Varpaita paleli. Otin litisevät monot pois nuotion loimuun kuivumaan (eli pakkaseen jäätymään, kuten sitten osoittautui...) ja käpsehdin ympäriinsä muovipussit jalassa, mikä oli hankalaa. Siitä kodan takaa näytti lähtevän ura Montellin majan suuntaan, mutta en tarkistanut sitä sen kummemmin - en jaksanut. Yhdestoista virhe: Se oli tiiviiksi ajettu ura Montellin majalle, kuten kuka tahansa paikallisia oloja tuntenut olisi minulle saattanut kertoa jo etukäteen. Sitä pitkin olisin voinut kävellä kolmisen kilometriä Montellille, ja säästyä evakuoitumisen nöyryytykseltä. Mutta kun ei ota etukäteen selvää, niin ei ota... Yö kodalla syyspussissa ei houkuttanut, kun pakkanen kiristyi yli kahdenkymmenenviiden, ja ajattelin Montellille olevan samanlaisen nousun kuin Nammalaan. Päätin lähteä katsomaan, olisiko Vuontispirtillä elämää. Ei ollut. Koko matkailukylä oli kuollut. Hiihtelin ympäriinsä ja ihmettelin. Kello läheni yhdeksää. Eräältä vakiasunnolta pilkotti valo, ja nöyrryin: menin kysymään, olisiko jotenkin mahdollista päästä vuokramökkiin yöksi, vaikka paikka olikin kiinni. Oikeastaan minulle olisi kelvannut mikä tahansa apu. Ystävällisiä ihmisiä, lämmintä valoa, hymyä ja ymmärrystä: eiköhän tuosta mökki järjesty, yksi on lämpimänäkin, siellä on sauna, katsotaan se maksupuoli sitten aamulla, ei se kallis ole... Mökki oli ihan liikaa: mikroaaltouuni ja televisio. Laitoin saunan päälle ja tulen takkaan. Riisuin märät vaatteet ja sulloin ne kuivaushuoneeseen. Huomasin täriseväni, vaikka oli lämmintä. Join litran haaleaa vettä. Katsoin televisiota. Menin saunaan odottamaan sen lämpiämistä. En hikoillut. Join toisen litran vettä. Tuli mieleen laskea nesteen määrä. Olin aamun jälkeen juonut matkan varrella noin kaksi litraa teetä, mutta tehnyt äärimmäisen raskasta ruumiillista työtä yli 14 tuntia. Olin käynyt kerran kusella, se oli aamupäivällä. Illan mittaan join nelisen litraa vettä ja teetä, mutta vasta aamulla piti mennä vessaan. Taisin siinä umpihankihiihdon loppupuolella olla tavallistakin kuivempi äijä. Maanantai 28.1.2002 Aamulla kävin maksamassa mökin: pelastukseni hinta oli 20 euroa. Tilasin taksin ja palasin Jerishotellille. Oli upea aamu. Heitin sukset vastenmielisyyttä tuntien hotellin varastoon, ja lähdin kävelemään jäälle. Aurinko kimmelsi, pakkasta oli reilusti, tuulta sen verran, että balaclava oli pipoa parempi. Siinä bussia odotellessa tuli mieleen, että upea reissu.