Vaellus  Lappi 13. Käsivarren suurtunturit: Korvia puhdistamassa toukokuu 1998 yksin Reitti: Kilpisjärvi - Saanan maja - Saarijärvi - Kuonjarjohka - Meekonjärvi - Pitsusköngäs - Pitsusjärvi - Meekonjärvi - Kuonjarjohka - Terbmisjavri - Saanan maja - Kilpisjärvi Tiukan tenttiputken päätteeksi istuin toukokuun 20. päivän paikkeilla paitahihasillani auringon paahteessa rotvallilla ja nuoleskelin jäätelöä. Rupesi tekemään vaellusta mieli, ja soitin Kilpisjärvelle, että olisiko siellä hiihtokelejä. Ja olihan siellä. Lähdin pikapuoliin. Kilpisjärven rantamilla oli lumi jo niukissa, mutta nousin suksia kantaen uskaliaasti Saanan taakse, jossa vallitsikin täysi talvi: metrikaupalla lunta. Aurinko paistoi, oli tyyntä ja ihanaa. Pälvipaikkoja sai aluksi hieman kierrellä, mutta ei enää lähempänä Pitsusta. Poikosen Ossilta olin saanut sukset lainaan, Mantereilta sauvat ja Kilpparin retkeilykeskuksesta vuokralle hiihtotellumonot, joiden strapit olivat rikki. Näistä varusteista vain sukset toimivat. Monot hiersivät kantapäihin oikein emärakot ja sauva meni poikki heti ensimmäisen päivän päätteeksi, kun kaaduin tullessani Saananmajan pihaan. Korjauksesta tuli ihan hauska prosessi. Leikkasin murtuneen lasikuitusauvan siististi poikki ja vuolin sen sen sisään pitkän puutapin. Majan alta löytyi sähköputkea, jonka laitoin sauvan päälle holkiksi lisätukea antamaan. Remelilä varmistin, etteivät sauvan kappaleet vain erkaannu toisistaan pituusssuunnassa. Korjaus kesti hyvin: sauva katkesi lopullisesti vasta juuri ennen kävelyosuuden alkamista reissun lopussa, kun olin taas Saanan rinteellä. Majan pihassa poikkesi vielä rajavartija, joka toi minulle varasauvan retkeilykeskuksesta. Ihme kyllä hankin omat talvivarusteet vasta keväällä 2003. Se on melkoinen kertainvestointi. Seuraava päivä oli hieman utuinen. Heti alkumatkasta piti teipata kantapää. Hiihtelin selvää keinoa Saarijärvelle, jota koiravaljakolla matkaa tekevä pariskunta piti omanaan - kuivattelivat nahkavarusteitaan joka puolella ja koirat lojuivat pihassa. Jatkoin edelleen Kuonjarille. Nyt alkoi olla sen verran sumua, että piti jopa hieman suunnistaa, kun keino repesi moneksi. Eteneminen paksussa sumussa oli upea kokemus alkujärkytyksen jälkeen. Sumu imee kaikki äänet, eikä kulkija kuule kuin omat hiihtoäänensä. Täydellistä balsamia musiikkitieteen opiskelun ryvettämille korvilleni. Kolmas päivä oli vaihteeksi aurinkoinen. Yöpakkasia ei ollut, kelkkaura kantoi ongelmitta, mutta hanki ei lainkaan. Meekon kämppä paistatteli auringossa, ja minä kämpän laidalla ilman paitaa. Kärpäset surisivat. Jatkoin kohti Pitsusjärveä suttuisessa säässä. Joen lumisillat arveluttivat ja luisto oli mitä oli, välillä poronkarvat tökkivät liisterissä, välillä lipsui. Maisema oli ihmeen keltainen: sulaneen höttölumen alta pilkotti kellertävä vesi, ja aurinko värjäili valkoisuuden udun läpi likaiseksi. Viimeisissä ylämäissä Pitsukselle oli jo tylsää, ja järven poikki hiihtely kasteli sekä hiellä että vedellä. Tuvalla oli ns. helikopterikalastajia: pullot kourassa, paha haju ja typerät jutut. Ainoa hyvä puoli: saivat niin perkeleesti pikkurautua, että minullekin riitti. Annoin kaikki anteeksi, oli se niin hyvää. Eräs sankarikalastaja perkasi kalojansa niin pöllyssä, että leikkasi pahasti sormeensa eikä tajunnut putsata haavaa. Aamulla sormi oli kipeä ja tulehtunut. Vielä kipeämpi kuin pää. Kaverilla oli vielä monta päivää edessä, joten jätin antibioottikuurin. Seuraavana päivänä laskettelin alamäkeä Meekolle. Toissapäiväiset lumisillat olivat rojahdelleet pelottvan rennosti jokeen. Koiravaljakkopari oli tuvalla, samoin tympeä löyhkä. Päätin jatkaa omia jälkiäni Kuonjarille, kun tuntui kaunistuvan ja kylmenevän. Kuonjarjohkan vanhalla tuvalla hämmästelin edelleen lumen määrää - erityisesti vessa oli kokonaan kinoksessa. Otin pari ihan hyvää kuvaa yöttömän yön auringossa. Aamulla oli hangella vaihteeksi ihan kunnon kuori, ja rohkaistuin erkanemaan omilta jäljiltäni Terbmikselle. Päivä oli jälleen oudon keltainen. Pudottelin tunturien yli ja laskeuduin hyvin varovasti Salmikuruun. Rinkan kanssa yksin ei temppuilla. Terbmisjärvellä oli hyvä. Viimeinen kunnon päivä oli ylivertaisesti tuhnuisin. Moottorikelkkauraa sopi sujutella, mutta etenevä kevät antoi merkkejä itsestään. Paihkasjärvelle laskeva puro kohisi vapaana metrin leveydeltä, lumen alla oli varmasti toinen mokoma virtausta lisää. Katsoin ns. glacier direct -menetelmän parhaaksi ylitystavaksi - suoraan vaan sukset jalassa, tuli mitä tuli. Viimeisen illan tavoitteeni oli Saanajärven päivätupa. Laskin kuitenkin moottorikelkkaura liian pitkälle alamaihin, ja lumi loppui. Yhtäkkiä huomasin olevani sukset jalassa aivan helkkarinmoisessa pounikossa. Siitä sitten takaisin ylös. Rämpiminen teki tiukkaa, käveleminen erityisesti, koska kantapäät olivat vereslihalla. Pääsinpä siitä sitten Saanajärven rantaan, näytti ihmeen kostealta se ranta. Varovaisesti tunnustelemalla huomasin, että vesialueen päällä oli jotain joka näytti kohvalta. Laskin sille ja aloin upota, kun kohva petti ja alla oleva sohjo antoi hitaasti myöten. Ei auttanut kuin toivoa, että teräsjäätä olisi vielä jossain, ja olihan sitä, polven syvyydellä. Teki tiukkaa pysyä pystyssä: polvia myöten jäisessä sohjossa, uupuneena, rinkka selässä, sukset kohvan alla. Kaatumalla olisin kastellut itseni ja rinkkani aika vaarallisesti. Rannan kautta kiertäminen ei tullut kyseeseen, sillä hanki ei olisi kantanut uratonta laitaa, joten eteninpä siitä sitten kohvaa polvilla murtaen, ja parinkymmenen metrin jälkeen alkoi kohva kantaa ja muuttui sitten teräsjääksi. Puristin sukat kuivaksi ja kiirehdin tuvalle. Kantapäät eivät tykänneet. Ilta oli hiljainen ja sumuinen. Keskellä yötä heräsin kuistilta kuuluvaan kovaan temmellykseen. Se oli tuvan oma kärppä. Tuijotimme toisiamme hetken, ja sitten kärppä katsoi asialliseksi kadota sentin levyiseen lankkurakoon. Aamulla oli hankikanto, mutta sen päällä uutta purulunta juuri sen verran, että sukset keräsivät pattia. Pahin mahdollinen voitelukeli. Tallustelin Saanan pohjoisnenälle. Sillä kohtaa piti taas ottaa sukset pois. Kilpisjärven laaksossa ei enää juuri ollut lunta. Talviraja laaksomaan ja Saanantakaisen erämaan välillä hämmästytti. Ketään toista hiihtovaeltajaa en nähnyt koko reissulla, pilkkimiehiä kelkkoineen jonkin verran. Toukokuun loppu on kyllä aika epätodennäköinen hiihtovaellusaika etelän perspektiivistä.