Vaellus  Lappi 10. Saariselkä: Alkukesän oikkuja kesäkuu 1996 yksin Reitti: Kiilopää - Suomunruoktu - Tuiskukuru - Luiro (> Sokosti) - Paratiisikuru - Sarvioja (> Kaarnepää) - Porttikoski - Lankojärvi - Rautulampi - Kiilopää Ensimmäistä kertaa yksin paikoin poluttomassa, tosin jo hieman tutussa erämaassa. Kulku oli rankkaa, koska kesä oli myöhässä. Kun lähdin Kiilopäältä standardireittiä Suomunruoktulle, satoi vettä. Laitoin epämääräisen sadeviitan ja kumisaappaat. Toisina kenkinä minulla oli huonot, liian äkkiä ostamani vaelluskengät, jotka söivät akillesjänteet luovutuskuntoon parissa päivässä, jos niitä käytti. Lunta oli tunturikoivikossa paikoin aika paljon, jopa paljonpuhuttuun vesirajaan asti. Kumisaappaisiin lunta meni jatkuvasti, kunnes keksin kiristää lahkeensuut kumpparien päälle nilkoista remeleillä. Lumi teki kulkemisen hyvin rankasti, ja sumuinen sää lisäsi epävarmuuden tuntua. Suomulta jatkoin Tuiskulle Vintilätunturin kuvetta keski-ikäisen miehen ja hänen poikansa kanssa. Aika rankka retki pojalle. Itse olin jatkuvasti hermostunut suunnistamisesta, koska ilma oli hieman sumuinen, muistutti oikeastaan hyvin paljon vappua 2001. Pikkutunturi näkyi silti selvästi, ja Nattasiakin muistan katselleeni, kun puuskutin vyötäisiä myöten soseessa. Tuiskulta Luirolle johtava perusreitti oli paksussa lumessa, mutta ilma alkoi seljetä. Luirolta jaksoin vielä käväistä Sokostilla - maisema oli säännöllisen mustavalkoinen, sain siitä laajakulmakertakäyttökameralla yhden upeimmista vaelluskuvistani. En muista, kuinka hankala nousu oli, luultavasti lunta oli länsiseinällä aika niukasti. Saunalla tapasin ensimmäistä kertaa Vesa Laineen, yritin ottaa miehestä kuvaa, kun hän ui Luirojärven jään seassa kirkkaassa ilta-autingossa. Vesapa suuttui, syystäkin kai. Luiron vieraskirjasta oli kiehtova lukea, miten Tauno Perttula oli pari päivää aikaisemmin mennyt ohi. Suuntasi Tammikämpälle ja Itäkairaan. Miten lie suot päästäneet. Tuvalla äijät kehuivat nähneensä tuoreet karhunpaskat jollain lähisuolla. Illalla jo näkyi, että sää huononee, joten päätin herätä aamulla varhain, kelloa soitatin puoli neljältä, ja ennen neljää jo olin matkalla. Oli silloin tällöin pettävä hankikanto, vielä kirkasta. Lännestä lähestyi pilvirintama. Sään huononemisella on tapana lisätä levottomuutta, ja nyt piti vielä suunnistaa ensimmäistä kertaa yksin poluttomassa erämaassa, ei tosin pitkästi. Pälkkimäojalta nousin Siliäselän huippujen väliin ja siitä alas Paratiisikuruun. (Näin jälkikäteen täytyy ihmetellä, että arastelematta laskeuduin yhden Saariselän pahimmista kurunseinämistä.) Jätin rinkan kurun suulle ja kävin katsomassa maisemaa. Sää oli muuttunut ja kuru tuntui vastenmieliseltä. Aloin olla väsynyt, ja keittelin pikaruokaa rinkalla. Loppumatkalla Sarviojalle löysin senhetkiset rajani. Upottava, paikoin vyötäisiin ulottuva, kasteleva lumi, varhainen herätys, pitkät päivämatkat ja raskas laskeutuminen kuruun teki häijyä polville. Tuvalla join vettä ja kävin nukkumaan. Ei ollut vielä puolipäivä. Näin jälkikäteen ajateltuna minulla ei ollut noilla alkuvaiheen vaelluksilla mitään käsitystä levon ja rasituksen suhteesta. En tuntenut omaa kehoani. Luulin, että joka päivä voi ja kannattaa kulkea niin pitkälle kuin jaksaa. Niinä nytkin hoipuin vielä Kaarnepäälle maisemia katsomaan. Kauniita olivat, mutta alamäki sattui polviin pahasti. Siihen asti olin käyttänyt vaellussauvana kuusennärettä, jonka olin veistänyt sauvaksi Keuruulla. Jollakin tauolla se unohtui Kaarnepään rinteeseen, joten aivan vaivainen en ollut. Sarviojalta jatkoin Porttikoskelle, muistaakseni sauna oli vielä kunnossa. Viimeisen yön vietin Rautulammen tuvassa, jonne unohdin minimonitoimityökaluni. Enpä ole laitetta juuri kaivannut, liian pieni se oli kunnon hommiin.