Vaellus  Evo 1. Evon majavat 27.-29.6.2003 Yksin Nuuksio alkoi olla koluttu, eikä Itä-Suomeen ehtinyt. Sattumalta hoksasin Evon, ja sitkaasti etsien löysin sopivat julkiset yhteydet: junalla Hämeenlinnaan ja Padasjoen bussilla Evokeskukseen. Mukana oli ensimmäistä kertaa Primus Alpine Micro -kaasukeitin, jonka olin ostanut omaksi. Samilta olin pari kertaa aiemmin saanut sellaisen lainaan ja testannut Lapissa kahdella viikon reissulla. Perjantai 27.6. Evokeskuksen nätti opastyttö viivytti kävelemään lähtöä. Hän kertoi paikoista ja patisti katsomaan näyttelyä. Tottakai katsoin. Evolla näyttää olevan melkoinen historia, metsäkoulutusta 1800-luvulta asti. Lähdin kulkemaan, oli kuuma ja käärin lahkeet, mutta hyttysiä oli niin penteleesti. Erityisesti ne menivät hiusten sekaan, ja huomasin että minulla ei ole hattua (1). Kaivoin repusta pipon ja kuljin se päässä lähes koko reissun. Pipo ja teepaita... Syrjänalusen lampi oli kirkasvetinen ja syvä, houkutteleva leiripaikka. Keittomahdollisuuksiltaan hieman rajallinen: märkiä puita eikä kattilaritilää. Jatkoin harjuluontoa esittelevälle luontopolulle. Näkyi kauas, kun metsässä oli aukko. Korkeuseroa riitti kotitarpeiksi ja hikitarpeiksi. Seuraavaksi käväisin katsomassa Pitkänniemenjärven eteläisen nuotiopaikan. Evolla kutakuinkin kaikille nuotiopaikoille pääsee autolla - täälläkin oli keski-ikäinen pariskunta pakettiautoineen makkaranpaistossa. Pitkänniemenjärven itärannalla oli myös nuotiopaikka, laavullinen. Samoin Majajärven pikkuniemessä. Nuotiopaikkoja katsastellessa piti taittaa hyttysvitsa, jolla huitelin itseäni koko illan. Opastyttö oli kehottanut minua yöpymään Vähä-Keltajärvellä - rauhallinen paikka kuulemma, rauhallisempi kuin Sorsakolu ja Vaarinkorpi. No, rauhallinen kyllä, mutta myös ikävä: hyttysiä, rääseikköistä sekametsää, likainen vesi ja majavien nostama järven pinta. Keittelin kuitenkin teetä ja aprikoosikupin. Siinä vaiheessa huomasin, että muki oli jäänyt kyydistä (2). Löysin rannasta tyhjän, likaisen pullon, leikkasin sen kahtia ja tiskasin huolellisesti. Eihän sitä nyt alumiinikattilasta voi juoda, kun huuliin sattuu. Piti jatkaa vielä yötämyöten Sorsakolulle - upeaa maastoa ja yksi Etelä-Suomen hienoimmista leiripaikoista. Kahden järven välinen kannas, iso järvi, pieni järvi, niiden välissä puro, laituri, mäntykangasta, telttapaikkoja ja siisti laavu. Vietin iltaa ja vähän yötäkin omassa seurassani. Lauantai 28.6. Hyvä yö: ei kylmä, ei kuuma, automaattiherääminen puoli kahdeksan, virkeänä. Telttakin oli kuiva. Keittelin puurot kaasulla, ja keitin toimi kuin unelma. Haarajärven laita oli rankkaa ja mäkistä ja kaltevaa - erityisesti kaltevuus ottaa päähän, jos sitä jatkuu tuntikaupalla. Haarajärven päässä oli majavanpato- & pesämuseo. Johan niitä Vähä-Keltajärvellä näkyi. Ihme seutua: koskaan en ole majavarakennelmia nähnyt, ja nyt niitä alkoi näkyä. Tietä pitkin ja polkua askelsin Hakovuoren juurelle - siinäkin puro tulvi, polku kulki puoli metriä syvällä, ja kiertää sai pitkin pounuja. Majavia taas? En lähtenyt yläjuoksulle katsomaan. Komea mäki, raskas nousu. Koverolla oli pariskunta. Hieno paikka sekin: laavu järven rinteessä korkealla, hyvä kaivo, kunnon puut, laavukirjassa luettavaa - ja autotien varrella. Helpon retkeilyn unelmaa. Alkoi hiljalleen sadella, ja täydensin aamiaista laavun suojissa. Tulet piti taas tehdä... Kelkutteen vuokrakämppää kävin katsomassa, voisiko joskus vaikka vuokrata. Isompaa porukkaa vaatisi, tilaa oli paljon. Paikan perheelleen vuokrannut äijä piti tiukkaa jöötä ja näytti vieraanvaraisuuden mallia lapselleen: "Ei sinne saa mennä, se on yksityisalue!" Tuollaiset harmittavat, vievät fiiliksen, mutta vikaa oli niin sysissä kuin sepässäkin: en esitellyt itseäni enkä kysynyt lupaa. Savottapolun varrella oli kiinnostavia esittelytekstejä ojankaivuusta, lentojätkistä ja muista - sekä tietenkin majavapuro.Polku kulki pitkin upeaa pikkuharjua, ja metsä oli paikoin ylvästä. Kristiaanin kaskenpolttajan vuokrakämppä - sinänsä upea vanha hirsitorppa oli rääseikköisellä mäellä keskellä hiekkakenttää, samoin Ukkoherran vuokralaavu myöhemmin. Ei huvittanut viivytellä, jatkoin Kymppi-nimiselle kaksoislaavulle. Hakkuuaukealla ennen laavua näkyi käärmeennahka. Piti ryhtyä tömistelemään heinikoissa. Laavulla satoi. Nuotiopaikka oli vasta putsattu, taas teki mieli tulistella. Kiehiset vuolin ja kaivoin sytkärin taskusta. Mutta eipä syttynyt liekki - kaasu loppu. Kaivelin varatulitikkuja, mutta nepä olin jättänyt kotiin (3). No, ei hätää: Primus Microssa on pietso. Väänsin hanan auki ja painoin pietsoa - keitin yskähti ja sammui. Yrittelin siinä enemmänkin rassata sitä laitetta, mutta ei se syttynyt, ja viimein huomasin, että tuli tehtyä se sama virhe kuin tellusiteidenkin kanssa: en purkanut ja koonnut pakettia ennen lähtöä. Nyt turhaan ihmettelin laitteen toimintaa. Onneksi viimein sain tuulettomassa tilassa laavun nurkassa polttimeen piskuisen liekin, josta sytytin lastun ja sillä nuotion. Ja sitten paikalle tuli tyttövaeltajapari, ja sain tulitikkuja lainaan. Mutta oppihan sitä tästäkin. Esimerkiksi sen, että kaasukeitin voi mennä rikki. Jatkoin Ukkoherralle ja Haarajärven pohjoispäähän. Tässä vaiheessa satoi jo niin, että metsä oli märkä ja housut kastuivat heinikossa aivan litimäriksi, liimautuivat reisiin kiinni. Polku vielä sattui olemaan poikkeuksellisen heinikkoista. Haarajärven, Evajärven ja Sorsajärven kannaksella menin hetkeksi sekaisin. Ilvesvaelluksen polkuja ei ole merkitty kovin hyvin: merkit on täsmäytetty sellaiseen kohtaan, että kun edellistä ei enää nää, seuraavaakaan ei nää vielä... Mutta suunnan oikkuilu vei minut taas eräälle majavapadolle... Sorsakolulla oli väkeä. Testasin lainakaasupullolla, että vika todella on keittimessä eikä pullossa. Vaarinkorvessakin oli muutama ihminen, kun sinne saavuin. Tyttöporukoita oli enemmän kuin jätkiä. Päätin olla yötä, kun kaikki lähtivät. Paikka oli ihan siisti, tosin autotien ja hakkuuaukean vieressä, mutta järven rannalla, mäenrinteessä, kunnon metsässä. Pitkää iltaa kulutin kuivattelemalla housuja - tein oikein valkoisen miehen tulet. Sunnuntai 29.6. Taas hyvä yö. Känny oli herättämässä aamuvarhaisella, mutta vaiensin se pari kertaa. Aamiaista laitoin hiljakseen, sillä joku porukka oli yötä myöten tullut laavulle ja pystyttänyt sisäteltan sinne sisään. Savijärven länsirantaa, sitten Rahtijärven länsirantaa. Edelleen raskasta maastoa, Rahtijärven reunaa tosin kulki upea mutta märkä polku: umpeen kasvanut tie. Rahtijärven vuokrakämppä muistutti tökerösti remontoitua kyläkoulua - ei hyvä. Jatkoin Valkeamustajärven laavulle. Se on rakennettu pyöreäksi ja järvelle päin - ilmeisesti laavun ominaisuuksiin kuuluu savun tupruttelu istujan kasvoille. Täydensin aamiaista kaikessa rauhassa, aikaa oli vielä liikaakin. Valkeamustajärven telttapaikalle mennessä näin käärmeen, satuin sen yli polulla. En halunnut katsoa niin läheltä, että tietäisin, oliko se kyy, tarhakäärme vai vaskitsa. Elämäni ensimmäinen käärme joka tapauksessa. Pitkänniemenjärven telttapaikka muistutti leirikeskusta - iso katos, hehtaareittain tallattua mäntykangasta, tylsiä rakennelmia. Äkkiä karkuun. Menin uskaliaasti merkitsemätöntä reittiä: tumin, että Saukonojan yli on pakko mennä polun kohdalta silta - ja niin menikin, upea vanhan padon päälle erilaisista lavoista ja laudoista kyhätty rakennelma. Syrjänalusen laavu ei sateessa ollut enää niin hieno. Märkiä puita piti oikein sytytellä; hakea tervasta metsästä ja tehdä massiivinen kasa. Kyllä se siitä, mutta moni turisti oli jäljistä päätellen ollut aika ihmeessä puiden kanssa. Evokeskuksella kiersin vielä metsäluontoa esittelevän polun. Keskuksessa oli toinen opastyttö, joka kyseli reitin kunnosta. Oli hyvä kertoa, kun matkan varrella painoin asiat mieleen. Primuksen kanssa juttu eteni siten, että illalla purin sen, luin käyttöohjetta ja aavistelin, että kaasusuutin oli tukossa. Ohjeessa kehotettiin puhaltamaan se auki; rassaaminen kiellettiin. Ei auennut. Partiokaupasta yritin varaosaa, mutta ei heillä ollut. Myyjä kertoi rassanneensa omansa auki kahdesti, joten siihen puuhaan ryhdyin minäkin, ja ongelmitta kävi. Taas toimii.